Toivottavasti muilla kuin meillä South coastin juipeilla oli parempi tuuri lumen suhteen, sillä eilen vettä satoi kuin esterin anuksesta.
Japanilaisethan eivät tunnetusti ole kristittyjä, mutta kuten Bart Simpson sanoi: "Christmas is the time when people from all religions come together to celebrate the bith of Jesus Christ". Eli mikäs shintolaisia estää juhlimasta ylikansallista kulutusjuhlaa, eipä yhtään mikään.
Huomenna on siis "the day" eli jouluaatto jolloin saadaan helvetisti ruokaa ja toivon mukaan lahjoja, joten eiköhän pistetä musiikit soimaan sitä varten. Ottaen huomioon blogin aihepiirin ja viime aikoina liikaa vallineen animeteeman, on aika palata takaisin j-urbaniin.
Kick the Can Crew on kolmen hengen hip hop-joukkio joka koostuu MC Krevasta, MCU:sta ja MC Littlestä - nykyisin Kreva on lähtenyt soolouralle ja bändin viimeisin lätty tuli ulos 2004. KtCC ehti kyllä julkaista kolme studioalbumia ja kokoelmalevyn, jotka kaikki ovat pirun hyvää settiä. Youtubesta löytyy reilusti jos viitsii etsiä. Ohessa kiva jouluräppi tältäkin loistavalta, joskin edesmenneeltä ryhmältä.
Moni on (toivon mukaan) kuullut äärettömän kauniin, Japanin ässämies Ryuichi Sakamoton, säveltämän Merry Christmas, Mr. Lawrence-kappaleen jota käytettiin aikoinaan samannimisessä leffassa. Hyvin tunteikas sävellys, joka jää jokaisen mieleen, ja jota kuunnella jouluyönä yksinään kaikessa rauhassa. Muistuttaa hieman Joe Hisaishin Miyazaki-leffojen scoreja, mutta ottaa omaperäisen elektroniikkamies-Sakamoto-otteensa. Jos olette jostain syystä tai toisesta välttäneet tämän mestariteoksen, niin tässä varsin jouluisa sovitus, ja tässä alkuperäinen versio joka sekin on loistava.
Biisistä on meidän r&b-perseiden iloksi luonut mukavan sovituksensa myös amerikkalais-japanilainen laulajatar Ai, koko nimeltään Ai Carina Uemura. Kuunnellaanpa siis.
Erilainen versio, mutta kieltämättä toimiva! Jos olette eri mieltä, niin toivon että saatte pihakoivun risuja joululahjaksi. Häh häh hää.
Eli hyvät joulut kaikille! Lisää joulu- ja talviteemaista musiikkia löytyy Asian+Nationista (tsekatkaa linkkilista), suosittelen etenkin r&b-kaksikko Chemistryn albumeja - niitä riittää ja varmasti tykätään.
Viime postaukseni innoittamana päätin hieman muistella hassua asiaa nimeltä lokalisaatio. Näin fillerinä työskennellessäni muiden blogitusaiheiden kanssa.
Kaikki tietävät mitä jenkeissä animelle tehdään. Ehkä kaikkien tuntema esimerkki on One Piecen tapaus, jossa dubbiyhtiö 4kids repi irti lähes kaiken mikä irtosi ja vähän muutakin, mennen välillä jopa hysteerisiin rajoihin. Esimerkiksi tällaiseen. Huomatkaa Helmeppon vasara..viritelmä..mikälien mystinen muuntautuminen takaisin pistooliksi muutamassa framessa. Ja Zoron ristipaalun ylimmän pulikan poisjättäminen kristillisten viittausten poistamiseksi. Sen lisäksi tarinan kannalta vitaali Little Garden-arkki jätettiin kokonaan pois, Sanjin (savuava) tupakka sensuroitiin tikkariksi, väkivaltaa ja verta leikattiin ja sellaista perinteistä.
Jotkut editoinnit taas olivat sitten aivan käsittämättömiä.
Eikä tietenkään voi unohtaa vanhaa kunnon One Piece-räppiä. Ja kyllä, tuo on oikea, alkuperäinen OP:n dubbitunnari. Jopa minä, paatunut hopparipaskahousu, järkytyin tällaisesta kortista, sillä rakastan alkuperäistä We are!-biisiä. Lopulta 4kids sitten tarpeeksi raiskattuaan pudotti One Piecen kokonaan listoiltaan ja alkuperäisille versioille uskollisuudestaan tunnettu FUNimation poimi sen sieltä siipensä alle. Jenkkifanit saivat upouuden version We Are!staVic Mignognan laulamana, joka muuten on Edward Elricin dubbinäyttelijä loistavasta FMA-dubista. Enkä edes tarkoita tuota sarkasmina.
Tällaista on tietenkin tapahtunut myös esimerkiksi Sailor Moonille, jota aikoinaan silvottiin oikein kunnolla Disney-instituution omistuksessa olleen DiC:in toimesta (Myöhemmin vaihtui Cloverfieldiin, jonka dubbi on itseasiassa melko hyvä). Perinteistä väkivallan ja alastomuuden sensurointia ja kuuluisana Sailor Uranuksen ja Neptunen lesbosuhteen poistaminen sekä täydellinen ensimmäisen kauden finaalin silpominen. Niin, ja homoseksuaalin Zoiciten muuttaminen naiseksi. Ja... tietenkin tämä painajainen, josta moni onnekas ei koskaan ole kuullutkaan. Juonena siis oli tehdä Sailor Moonista jenkkiversio, jossa käytettäisi animaatiota ja liveactionia sekaisin. Tietenkin mukana olivat myös kiintiötä täyttävät afroamerikkalainen ja ... liikutarajoitteinen. Yritys luojan kiitos jäi vain parin minuutin pituiseksi promopätkäksi (sekä pilottijaksoksi, jota ei koskaan näytetty yleisölle), mutta elää edelleen legendana Sailor Moonin fandomissa. Lisää Sailor Moon-dubin muutoksista voi lukea syvemmin Sailor Moon Uncensoredista.
Suosittua lokalisaatioissa on myös japanilaisten ruokien muuttaminen sämpylöiksi ja pipareiksi. Pokemonista jäi jenkkiversiosta Jamesin pumpattavat kumitissitkin. Ameriikan ulkopuolellakin toki osataan, esimerkiksi lähes legendaariseksi muodostunut Naruton saksadubbi ja sen ratkaisu poistaa Zabuzan miekan terä, jättäen jäljelle vain PIMP CANEN™. "BELIIIIIIEVE IT!"
Näitähän löytyy vaikka kuinka paljon jos oikein lähtee tarinoimaan. Oma "suosikkini" puhdistaa kuitenkin palkintopöydän mennen tullen. Tokyo Mew Mew kärsi melkoisen anaalikaktuksen 4kidsin teurastamolla, ja tämä pätkä jäi kummittelemaan mieleeni hyvin, hyvin pitkäksi aikaa. Tämänkin sarjan 4kids jätti kesken löydettyään jonkun uuden persraiskattavan, jättäen jäljelle löyhkäävän raadon pissisfestivaaliksi muutettua kissankorvaista lantakasaa. En edes pelkää myöntää olevani Tokyo Mew Mew-animen fani, sillä tämä veto oli pahinta mitä ikinä voin kuvitella. Tämä abominaatio. Jollette jaksa katsoa koko videota, tarkoittamani kohtaus alkaa ajan 08:27 kohdalla, vertailun vuoksi ensin japaninkielisellä versiolla. HNNGGHH.......
Mieleni tekevi rusentaa muutama kerrostalo tuon takia. Teitä varten etsin sen ja uhrauduin katsomaan uudelleen. TEITÄ VARTEN.
Tietenkin pitää ottaa huomioon, että eivät nämä lafkat ylitsevuotavaa pahuuttaan tällaisia sensurointeja ynnä muita tee, ja muun muassa Adult Swim-aikuisohjelmaslotissa näytettävät animet ovat säilyneet alkuperäisen kaltaisena ja helmiä on esimerkiksi Akiran dubbi, jota katson jopa alkuperäistä mielummin. Mutta "Kulttuurien sulatusuunissa" sekä kouluväkivallan maassa, USA:ssa, on hyvin paljon erilaista jengiä joiden harrastuksiin kuuluvat loukkaantuminen siitä, että japanilaisessa piirretyssä sattuu taustalla näkymään risti, pyssy, kanjikirjoitusta tai tummaihoinen henkilö. Lapsille näytettävien ohjelmien täytyy olla todella varovaisesti suunniteltua, toisin sanoen juonetonta ja ilmapäistä kohellusta. Japanissa moiselle hienotunteisuudelle näytetään niinsanotusti persettä. Tämän takia en ihmettele ollenkaan animen suosiota länsimaissa, sillä kuka nyt jaksaisi olla poliittisesti korrekti päivästä toiseen.
((Ja vakavalla naamalla, eli ilman satiiria. Ihan vain ennenkuin kukaan ehtii mainita South Parkia.))
No jaa, maassa maan tavalla. Mutta miten lokalisaatio toimii Japaninmaalla? Katsotaanpa, tässä on vuonna 2003 valmistuneen uuden Turtles-piirretyn introvideo ja biisi.
Meh. Käydäänpä sitten japaninm---
....
...Pyhä jännäkakka. Siis, vau. Olen vanhan koulukunnan turtles-homo, enkä uskonut että tuota uutta tietokone-pseudoanime-sontaa saisi näyttämään hyvältä itse kaikkivaltiaskaan, mutta.. dayumn. Olin väärässä. Ja kehtaan myöntää sen, välittämättä weeabooksi leimautumisesta. Tähän ei voi sanoa kuin "owned".
Stressirikas abielämä se vasta onkin mukavaa, etenkin kun blogikin jää pölyttymään hetkeksi (useaksi viikoksi). Lupaan tehdä linjaani muutoksen tässä ja nyt.
Puuhaillessani suuremman blogipäivityksen parissa, tarjoan lisää youtubepimppausta. Ne, jotka eivät sitä vielä ole tienneet, Dragon Ballista puuhataan parhaillaan Hollywood-leffaa. Kokemuksiahan japanilaisesta tuotannosta amerikkalaiseksi leffaksi on, joten tästä kuultuani tiesin että odotettavissa olisi jälleen kerran .. noh.. sitä itseään. Irkkikielellä Haisevaa jenkemiä, josta ei edes saa viboja.
No mutta, ehdin jo unohtaa koko asian kunnes törmäsin kohtalokkaasti leffan traileriin. Pidemmittä puheitta.. arvioikaa itse.
Täytyy aina hurrata amerikkalaisen ja japanilaisen sankarikuvan kohtaamiselle..
Voisin tietysti olla rationaalinen, järkevä ihminen ja arvostella traileria objektiivisesti, mutta en vain halua. En tiedä, kenen mielestä nämä ovat oikeasti toteuttamisen arvoisia ideoita, vaikka kohtalo on ennalta-arvattavissa. Muistelkaamme esimerkiksi Van Dammen tähdittämää Capcomin huippupelisarjaan, Street Fighteriin, perustuvaa leffaa vuosien takaa. Ai ette ole koskaan kuulleet siitä?
Hoppaavaa halloweenia! Vuorossa pieni perjantaikevennys ja nopea päivitys kiireisestä abielämästä (puhuin itseni pussiin). Vuoden 2005 Freestyle-räppäyksen SM-kisoista löytyy pienoinen kooste, jossa on tarkoituksena sylkeä biitin tahtiin puhtaasti improvisoimalla.
Räpin SM-kisoja on aina yhtä mehevää seurata, varsinkin jos battlaajat osaavat. Ulkomaalaiset tuomarit ovat toisinaan paikalla kuuntelemassa ja arvostelemassa, tämä onnistuu kuuntelemalla MCn flow'ta ja toimivia riimejä. Suomalaisia MCitä he arvostelevat usein riimittelyn puutteesta, mutta parantamista on toisinaan jossain muussakin. Alkaa yhtäkkiä se Candyshop kuulostaa ihan hyvältä tämän jälkeen..
Mä räppään teiät kaikki vitun nopee suohon!
Edit: Pyyhkikää kyyneleet ja huuhtokaa tuska pois tällä, suomiräp osaa kyllä.
Edit2: Suomalaista r'n'btä? Jumalauta, kyllä sitä on.
Aina Soul Eaterin ensimmäisten tietojen valuessa esiin olen suu vaahdossa puhunut siitä, miten tähän hip hop-teemaiseen sarjaan on parasta kiskaista Japanin parhaimman samuraihop-bändin, toisinsanoen SOUL'd OUTin musiikkia vaikka sitten väkipakolla. Ensimmäiset OP ja ED tulivat T.M Revolutionilta (Resonance) ja STANCE PUNKSilta (I wanna be). Ending vaihtui seuraavaksi Kana Nishinon leppoisaan r'n'b-biisiin STYLE. Hyvät valinnathan ne olivat. Mutta ei vieläkään Nip Hoppia. Ei Bennie K:ta, ei m-Flota, ei Soulheadia, ei Funky Monkey Babysiä, ei Soul'd Outia.
Soul Eater on Atsushi Okubon kynästä lähtenyt omintakeinen goottiestetiikkaa ja hip hoppia yhdistävä sarja. Tässä on jo tarpeeksi syytä minulle siitä innostua. Soul Eater-anime on Bonesin animoima. Tässä on syytä kenelle tahansa innostua. Soul Eater-animessa on Taku Iwasakin säveltämä soundtrack. Mitä ihm--? Pitääkö tässä kohta pistää foliohattu päähän kun sarjan tuottajat lukevat ajatuksiani? Pyörrynkö kohta? Pääseekö tästä vielä yli 9000 pisteen?
Kyllä siitä jumalauta pääsi. Soul Eaterin kolmas ending on Diggy-MOn, Soul'd Outin Main MC:n esittämä Bakusou Yumeuta. Uskokaa unelmiinne, lapset! Juoskaa tähdenlentojen alla! BREHEHEHEHEEE~.
Mielenkiintoinen ja huomaamisen arvoinen seikka on muuten se, että leipomoanimessa Yakitate!! Japan oli myös Taku Iwasakin musiikin lisäksi Soul'd Outin musiikkia (To all tha dreamers). Toimiva kombo?
Japanilaista Hip hoppia on tosin ollut animessa aiemminkin. Etenkin Home Made Kazokun tuotantoa löytyy Narutosta, Bleachista ja Eureka Sevenistä. Jopa Beybladessa soi m-Flon Verbalin sekä SO'Flyn MC Giorgio13n tuotantoa. Ganzissa kuullaan Rip Slymeä, xxxHolicissaSeamoa, Appleseedissä m-Flota ja Clazziquaita. Lista jatkuu ja jatkuu.
Mutta ylitse muiden nousee tilastoissani eräs vähemmän tunnettu kappale animessa, joka monelta on jäänyt huomaamatta ja minkä olen jo pitkään tahtonut Wekapipossa esitellä. Toinen versio suosikistani, Astrosexy-nimisestä kappaleesta:
Paljon on ollut puhetta siitä, miten mangan yleiskansallistuminen ja saapuminen mainstreamin suosioon ottaa harrastajia päähän. Aihe on vieläkin polttava, etenkin nuorempien harrastajien keskuudessa, kun puoli vuotta aikasemmin harrastuksensa aloittaneet syyllistävät uusia faneja nautinnon pilaamisesta. Tästähän olen kirjoittanut ennenkin (Täällä ja täällä), mutta enemmän taiteelliselta puolelta.
Tuossa olen hiljaisina ulkoiluhetkinä miettinyt päässäni asiaa, ja valehtelisin jos väittäisin ettei minunkin tekisi mieli villiapinan raivolla repiä alas huonosti läpi piirrettyjä mangamaista tyyliä jäljetteleviä mainoskuvia ja käydä laittamassa palautepostia vesurin muodossa asiantuntevien™ mangaoppaiden tekijöille. Hajoaahan siinä itse kullakin pää kappaleiksi 12-vuotiaiden levittäessä pedobearin kuvia ja täten riisumassa 4chania kaikesta salaseuramaisesta loistosta, joka sillä joskus oli (?). Mutta tästäkin asiasta on lähes mahdotonta puhua (järkevästi), sillä pahamaineinen elitismi-peruskortti lentää pöytään kun asiasta uskaltaakin mainita.
Anime ja manga perinteisesti kuuluu länsimaissa nörttikulttuuriin. Ne, jotka eivät yläasteella eivät saaneet kutsuja bileisiin ja viettivät aikansa yksin tai muiden onnettomien sielujen kanssa, saivat ainutlaatuista lohtua ja seuraa animangan fantasiamaailmasta. Ne, joiden viereen kukaan ei tahtonut istua luokassa, unohtivat koulun katsellessaan kaunista vesivärimaisemaa ja ystävällisen näköisiä, isosilmäisiä mielikuvitushahmoja. Anime ja manga olivat heille sosiaalisten suhteiden korvikkeita. 12-vuotias, hiljainen ja hillitty Tiina on korviaan myöten ihastunut Inuyashaan ja haaveilee, että joku suloinen koirademoni veisi hänet mukanaan. Miten hän reagoi, kun luokan suosituin tyttö tulee kouluun visual kei-artistiksi pukeutuneena ja inuyashan kuva laukussaan?
Vastaus nörttikulttuurin suivaantumiseen animangan odottamattomasta mediaseksikkyydestä on identiteetin katoaminen. Animanga on jotain heidän omaansa: Mitä heille jää, kun se viedään heiltä ja heitellään Big Brother-laadun pinnallisena sontaviihdykkeenä kaiken kansan ruokakaukaloon? Heidän pakoreittinsä ja lohtunsa, silvottuna Koululaisen ja Suosikin sivuilla jonkun tusinatoimittajan esittelemänä? *
Sama ilmiö on tapahtunut viime aikoina myös esimerkiksi metallimusiikille. Monta kertaa olen saanut kuulla vanhempien harrastajien kiroilua, kun samat ihmiset, jotka vuosia sitten nauroivat heidän mustalle piiskaletilleen, ylistävät nyt Koivusen Aria ja mustaa kynsilakkaa. Jotain niin syvällistä, nostalgista, salaperäistä ja uniikkia, keskivertoihmisen kertakäyttöviihteenä ja hassuna trendinä.
Ei siis mikään ihme, että niin moni hylkää uppoavan laivan ja siirtyy "undergroundimpaan" skeneen, jossa rauhassa oleilla suojassa tavallisen kaduntallaajan silmiltä. Oletettavasti mangan ja animen arvo heikkenee muiden silmissä, kun harrastusta leimaa kirkuvat, sirkusesiintyjiltä näyttävät tyttölaumat jotka tosiasiassa eivät edes animea harrasta mangateinin leimasta huolimatta. Skenen sisälläkin on melkoisia noitavainoja käynnissä, eikä "Tykkään mangasta/animesta, MUTTA ... harrastan muutakin sarjakuvaa/en enää niin paljoa kuin ennen" kommenttien määrän laskemiseen riitä edes tähdet taivaalla. Puhumattakaan kummallisista argumenteista. Sarjakuvataiteilija Hard lausuikin joskus osuvasti "In true western fashion, everything that gets overexposed you learn to hate".
Jotta sivuuttaisin snobisyytökset ja muun väsyneen elitismi-uusiohomo-vastakkaisasettelun, mainitsen, että minusta on vain hienoa, että harrastajia riittää animelle. Anime- ja mangaluomukset ovat näyttäviä teoksia sekä vaihtelua länsimaalaisen kulttuurin kasvatille, joten on vain hyvä jos joku ruokkii itseään muullakin kuin Film Noir-sarjakuvilla ja Aku Ankalla. Mutta ongelma on siinä, että rumasti ja kärjistetysti sanottuna ihmiset ihastuvat hyvään asiaan väärin perustein. Loppujen lopuksi harrastus jää siihen pariin kolmeen kaupan hyllystä löytyneeseen sarjaan. Tilaa ei jää niille, jotka oikeasti voisivat kiinnostua tosissaan. Kun mangaa markkinoidaan nuortenlehdissä vain esiteineille sopivana ja tarjonta on suppeaa, kärsivät harrastajat faniyhteisön ulkopuolisten ennakkoluuloista. Ehkä se vuosien takainen Dragon Ball-pedofiilikohu ja julkaisijoiden mangavastainen asenne oli siunaus valepuvussa...?
Joskus aikoinaan animea saattoi näyttää kaverilleen, joka toteaa lopuksi, että se oli jokseenkin outoa, mutta kieltämättä hienoa. Nyt häntä ei saa ruudun ääreen kuin köyttämällä tuoliin kiinni ja silloinkin vain huumattuna kahden raavaan körilään, manaajan ja poliisikoiran avustamana.
Olen kärsinyt melkoisen pahasta r'n'b-puutteesta kun olen muutaman viikon soittanut pelkästään Humming Urban Stereota sekä Romantic Couchia, jotka molemmat ovat mainioita lounge/electric-bändejä suoraan Koreasta. Päätin siis tehdä asialle jotain.
Hankin toisinsanoen käsiini EXILEn neljännen studioalbumin eli ASIAn. Exile on Avexin ennestään tutun urbaanimusiikkiin perehtyvän Rhythm Zone-alajaoston alla toimiva bändi, eli samassa porukassa kuin muun muassa sellaiset hittimuusikot kuten m-Flo, Heartsdales, Koda Kumi ja Asia Engineer. Yhtyeessä on yhteensä seitsemän jäsentä jotka ovat Hiro, Usa, Makidai, Matsu ja Akira, sekä vokalistit Takahiro ja Atsushi. Tyylistä tulee jokseenkin mieleen Chemistry, hieman bäkkäreillä maustettuna. Toisinsanoen perinteistä r'n'btä josta ei voi olla pitämättä, jos yhtään lajia harrastaa.
EXILE: ASIA
#01: ENTER THE EX #02: Eastern Boyz'N Eastern Girlz #03: EXIT #04: careless breath #05: Eien #06: Happy Birthday #07: LET THE MUSIC PLAY ft. michico for Giant Swing Productions #08: ROCK DA HOUSE ft. FATMAN SCOOP #09: SCREAM ft. GLAY #10: STAY (Sit back mix) #11: Saigo no Kokuhaku ~STAY part. II~ #12: Why oh why... #13: YES! #14: DIAMOND #15: Tada... Aitakute #16: Love, Dream & Happiness #17: Road 2 ASIA
En tottapuhuen ymmärrä, minkä mielenvian takia en ennen tätä bändiä ole kuunnellut. Albumilla on 17 toinen toistaan parempia veisuja uskomattoman monipuolisesti, niin balladeja kuin menevämpää biittiä. Instrumentaalinen Road 2 ASIA ottaa vaikutteita intialaistyylisestä sitarimusiikista ja vie mukanaan rumpukompin pistäessä parastaan. Let the Music Play, kuten Eastern Boyz 'N Eastern Girlz, on hieman "dirtympää" settiä, mutta kirkkaampia löytyy esimerkiksi Why oh why..n ja DIAMONDin turvasta. Kaikkea saa koko perheen makuun. Rhythm Zone ei taaskaan pettänyt minua.
Pitkästä aikaa on lähes oikeita vaikeuksia päättää suosikkiani koko lätyltä, sillä tämä on 17 kappaletta pelkkää korvaorgasmia. Ottaisin mukaan autiolle saarelle ja kehittäisin kookospalmusta levysoittimen. Jos nyt pakolla täytyy jotain kritiikkiäkin kaivaa tuolta kannon juuresta, niin olisin helposti jaksanut kuunnella toisetkin 17 träksiä. Ehdoton valinta jokaiselle r'n'b-kuuntelijalle ja muillekkin, sillä albumilta luulisi löytyvän kenelle tahansa sopiva soittolistan täydennin.
Tarkoitukseni oli alunperin tehdä jonkinlainen conireportti parin viikon takaisesta Animeconista. Pienen pohdinnan ja luonnostelun jälkeen päätin, että on parempi jättää sekin omaan arvoonsa. Olen ehtinyt ragettaa tiettyjen cossien (kröh-naruto/kh-kröh) tulvasta, YAOI__SHOWsta sekä nasevien kylttien heiluttelusta aivan riittämiin, enkä näe tarpeelliseksi avautua siitä vielä täälläkin. Tyydyn vain mainitsemaan, että kuvia tuli otettua entistä vähemmän, ja sunnuntaina kahdesta cosplayryhmästä myöhäisempi oli tapahtuman pelastusrengas. Ryhmäcosplay on rakkautta, kun se näyttää tältä.
Kun viimeinen lukiovuosi alkaa maanantaina, on enää 3 kuukautta aikaa keskustelua herättäneeseen Desuconiin. Olen itse paikan päällä paneloimassa Animeblogin pitämisestä yhdessä Tsubasan sekä Bubukuutin henkilöstön kanssa, ja mahtuupa viikonloppuun luonnollisesti cosplaytakin. Lupasin Unit Rebornille, tällä kertaa selvin päin, cossailla lauantaina kyseisen sarjan (Katekyo Hitman Reborn) Gammaa ja sunnuntaina taas Hayato Gokuderaa Yamamoton aveccina. Luvassa siis vähäuninen syysviikonloppu sinne jonnekkin marraskuuhun kaiken ihanan yo-kirjoitushässäkän keskelle. (Edit: Desuconia siis siirrettiin n. 7 kuukaudella myöhemmäksi joten luonnollisesti tuli muutosta cossisuunnitelmiin. Noista lisää sitten ajankohtaisempana hetkenä)
Desucon vaikuttaa saaneen positiivista huomiota laajalti. Seuraan tapahtuman irc-kanavaa ja blogia pysyäkseni ajan tasalla, ja Tsubasa sattuikirjoittamaan itseänikin nakertaneesta seikasta. Kuten monet ovat sen tajunneet, ihmisiä sattuu kiinnostamaan enemmän se pihalla hengailu ja FF-fightin seuraaminen selkeästi enemmän kuin conin lähes olematon animeaiheinen ohjelma. Vuoden suurin anime-harrastajatapahtuma on muuttumassa peruskouluikäisen nuorison miittipaikaksi, johon kerääntyy porukkaa hengaamaan vaikka minkäänlaista kosketusta animeen, mangaan tai scifiin ei ole. Kunhan vain nyt tullaan tänne kun täällä on niin seko ja hassu ilmapiiri.
Onko tämä nyt huono vai hyvä juttu? Käsitykseni mukaan aiheesta on väännetty kättä useasti, mutta Tsubasan linkittämä Aniki-thread nostaa tukkani pystyyn. Kaava menee näköjään seuraavasti:
Tarjolla ei ole mielenkiintoista ohjelmaa -> Jengi hengaa pihalla, koska ei ole vaihtoehtoja. -> Järjestäjät huomaavat asian, päättelevät, että jengi pitää hengaamisesta. -> Lopetetaan kaikki ohjelma ja kaikilla on kivaa vain hengailla!
Mitä ihmettä?
Jos ihmiset haluavat nuoremman polven kiinnostumaan animesta ja mangasta markettimangan ulkopuolisilla vaihtoehdoilla, ei varmasti sisäsiittoisuuden syventäminen asiaa paranna. Ulkopuolista apua ei näköjään edes haluta. Kuulostaako mahdottomalta, että coneihin järjestettäisi uusia aiheita toistuvan parapara/cosplay/j-rock/yaoi-konseptin sijaan? Kaikki tietävät, mitä shoujo- ja shounen-manga on, kaikki tietävät, mikä Gravitationissa on ideana. Miten olisi "Unohdetut sarjat - Näistä 4chan ei kerro" tai "Ronin-henki shounenissa"? Lähipiiriini kuuluu innovatiivista porukkaa, jolla ideoita ja tietoa riittäisi, mutta pakko myöntää, että en itsekään tiedä miten saisin kaavailemani ohjelmanumeron ahdettua kaikkien parapara-oppituntien sekaan. Ja kokisivatko ihmiset täysien tuntemattomien nimien pitämän "kuivan asiapaneelin" mielenkiintoiseksi?
Eikä puhtaan animeharrastusohjelman tarvitse olla niin kuivaa ja asiapitoista. 2007 conissa järjestetty Taihou shizau zo! oli leikkimielinen ja opettavainen kisa, jossa osanottajien oli tarkoitus tietää esitetyn anime-openingin nimi, sarja ja ansaita lisäpisteitä pienillä yksityiskohdilla. Tällaisia kaipaisin lisää, sillä näihin on helppo kenen tahansa animeharrastajan, aloittelija tai ei, kävellä katsomaan ja pitää hauskaa. Sellainen conin ohjelmanumeron pitäisi olla.
Nyt kun viimeinkin olen palannut mökkeilemästä ja muista hommista, päätin istahtaa heinänuhaisena sitten miettimään blogiin jotain juttua ennenkuin jatkan cosplaypukujen vääntöä. Varalla olisi ollut Clazziquain tai m-Flon lätyn esittely, mutta hieman akuutimpi aihe ponnahti esille, kun smurffailin netissä animeskenen sivustoilla.
Otakunvirka kirjoitti siis marraskuussa järjestettävästä Desuconista. Lahdessa pidettävä con-tapahtuma, joka on .... maksullinen, ympäri kellon pyörivä ja jenkkiläisten mallia jäljittelevä event.
Olen ensimmäisestä conikokemuksestani jaksanut valittaa ja marista toimimattomasta ryssäkäytännöstä, jossa con-vierailijoita kohdellaan kuin karjaa ja valituksiin reagoidaan lähinnä "tee ite parempi"-asenteella: tästä on minullakin omat kokemukseni. Ehdin jo puntaroida sitä, että jaksaisinko kirjoittaa tänne valituksen siitä miten tulevan Tampereen Animeconin ohjelma näyttäisi olevan paraparaa, yaoi-paneelia, paraparaa, loliskeneä, paraparaa, j-rockia ja deittailushowta, jossa Axel ja Roxas vihdoinkin löytävät toisensa. Eikä unohdeta pihan vihoviimeisiä caramelldanseneita ja harehareyukaita mikä on oiva tilaisuus zegoilla kavereiden kanssa, kun nyt satuttiin paikalle tulemaan hassuissa vaatteissa. Conit suljetaan kuudelta, joten jos saavut paikalle puoliltapäivin ja käyt katsomassa jonkun kisan ja paneelin, paikkoja ei ehdi kierrellä rauhassa vaan kaikki tapahtuu ärsyttävän hektisesti. Joku saattaa pitää jatkuvasta kiireestä ja conin loppumisesta kuin seinään, mutta kävijöistä en ole vielä pirulauta sellaisia tapauksia kohdannut. Viime vuoden a-conissa conia ruvettiin sulkemaan kun tunnelma oli vasta päässyt koholleen, joten siitä vain takaisin hotellille näivettymään.
Desucon on suoraansanoen loistava idea. Vihdoinkin cosplaynäytös rinkirunkkailevan cosplaykisan sijaan, maid-kahvila, pääsymaksu sekä ohjelmaa. Ei natsimaista kyttäystä proppien koosta, joten voin huoletta värkätä itselleni Gryffin Lancen mahdollista Nanashi-cossia varten ja kannella sitä ympäriinsä ilman jatkuvia narikkakäyntejä. Kuvia saa vihdoinkin kunnollisia heilahtaneiden lelukamerafotojen sijaan, joissa vyötärö näyttää 20 senttiä tavallista leveämmältä ja ilmekin on kuin vajaamielisellä. Kerrankin coni, jossa ei tarvitse stressata. Miksi ihmeessä tällaista ei ole tehty aikaisemmin? Käytäntö ei vaikuta niin yli-inhimillisen vaikealta, pikemminkin päinvastoin, kun ei tarvitse jatkuvasti hönkiä kävijöiden niskaan ja vahtia.
Kunnioitan suuresti sitä jengiä joka desuconia lähti luomaan - päätitte vihdoinkin "tehdä ite paremman" kuten oli moneen kertaan "neuvottu". Jos kävijät tajuavat tämän liberaalimman käytännön olevan rutkasti toimivampi kuin aikaisempi tyyli, saattavat muut tapahtumat nolostuneena ottaa mallia ja korjata virheensä, joista on pitkän aikaa pidetty kynsin ja hampain kiinni. Kaiken kukkuraksi conitea kerrankin astuu hieman sieltä kultatuoliltaan kertomaan, että conia varten ei tarvitse jumalvoimia. Ellei tahdo tehdä kaikesta niin hemmetin vaikeaa.
Toistan kysymykseni: Miksi ihmeessä tällaista ei ole tehty aiemmin?
Oli vastaus mikä tahansa, niin onneksi tehtiin nyt.
(Nyt kun viimeinkin pääsin duunista LOPULLISESTI, ehtii kaapia kasaan aikaa bloginpäivitykseen. Palkkapäivää odotellessa, sen jälkeen onkin edessä tuskalliset kolme viikkoa cossipukujen parissa. Conissa näkyillään!)
Japanissa muuten on useampikin J-urbania tekevä siskos/tyttöpari, esimerkiksi HALCALI, Bennie K, SOULHEAD sekä Double (oikeastaan on nykyään soolouraa tekevä Takako Hirasawa, koska toinen osapuoli Sachiko menehtyi vuosituhannen taitteessa) sekä Heartsdales.
Heartsdales tunnetaan parhaiten kappalestaan Candy Pop, joka on yhteistyössä SOUL'd OUTin poikien kanssa tehty huippusuosittu raita. Tyhmäkin voi arvata, että länsimaissa nimeä biisille antoi siitä tehty Haruhi-video. Sairaan hyvä träksi kieltämättä.
Bändin sisarukset Yumi ja Emi Sugiyama, taiteilijanimiltään Rum ja Jewels, muuttivat isänsä mukana New Yorkiin 80-luvun alussa ja takaisin 1995, joten poikkeuksellisesti näiden englanninlausuminen on sujuvaa ja syntyperäistä. Itse nimi Heartsdales on peräisin New Yorkin Hartsdalesin alueelta. Uuden materiaalin albumeita ehti tulla ulos 4 kappaletta Cutting Edgen sekä Rhythm Zonen julkaisemana (Japanin suurimman levy-yhtiön, Avex Tracksin, j-urbaniin erikoistunut osasto) ennen duon hajoamista 2006. Sittemmin Yumi on siirtynyt toteuttamaan omaa taiteellisuuttaan Studio Yumin muodossa.
Koska olen kesäksi säästänyt stashiini j-urbania ihan helvetisti (vuorossa olisi mm. Rhymesteriä, Fantastic Plastic Machinea, Clazziquaita yms) sattui mukaan tulemaan kolme Heartsdalesin albumia, joista Super Star teki lähtemättömän vaikutuksen.
Heartsdales: Super Star
#01: Intro ~the eclipse~ #02: See you #03: Shining #04: Super Star #05: We Love the Music #06: Rum Interlude - Hip hop Barbie #07: Darlin' Darlin' feat. ZANE (three NATION) #08: Bailamos #09: LOVE & JOY #11: GET DRUNK feat. Mummy-D (RHYMESTER) #12: Sister Sister #13: Paradise feat. Miliyah Kat #14: Color of Love #15: Fantasy
Levy on vähän r'n'b-linjaa popahtavampaa, mutta säilyttää silti Heartsdalesin tyttömäisen hiphopin maun. Tarkalleen ottaen siinä missä esimerkiksi Heartsdalesin Sugar Shine on enemmän päiväauringon katujen hiphoppia, siirtyy Super Star suoraan yöelämään. Oma henkilökohtainen suosikkini levyltä on Color of Love, joka uhkuu aitoa hiphop-fiilistä. Levyn nimikkobiisi Super Star ja LOVE & JOY ovat myös vähintään kuuntelemisen arvoisia, jos ei muista kappaleista niin välittäisikään.
Aina silloin tällöin koen tarpeelliseksi levittää suuremman yleisön tietoon jotain, joka ansaitsee enemmän huomiota... siksi Wekapipo oikeastaan onkin olemassa. Tänään on historiallisesti luvassa ensimmäinen puhtaasti anime-aiheinen merkintä. Höristäkääpä siis korvianne. Tai silmiänne. Teema sopiikin sattumalta parhaillaan kuluvaan perjantai 13. päivään.
Kun jossain vaiheessa talvea julkaistiin keväällä lähetettävistä sarjoista promokuvat, kahlasin virtuaalisella viidakkoveitsellä lukemattomien moe/gay-julkaisujen läpi etsien jotain joukosta erottuvaa katsottavaa. Lopulta simmuilleni lämähti viikatetta heiluttava tyttö valkotukkaisen partnerinsa kanssa, ja tiesin löytäneeni sen. Edellisenä vuonna saman erekt-- REAKTION aiheutti Tengen Toppa Gurren-Lagann, joten haisuni ei voinut olla tälläkään kertaa väärässä.
Kyseessä oli siis Soul Eater, animeadaptaatio Atsushi Okubon samannimisestä mangasta. Suu vain muikeni, kun selvisi, että anime oli BONESin animoima (sanovatko nimet Ouran High School Host Club, RahXephon ja Eureka 7 mitään?) sekä musiikki oli, kenenkäs muunkaan kuin viime aikoina pallille nousseen Taku Iwasakin scorea (Tengen Toppa Gurren-Lagann, Persona, Yakitate!! Japan). Sarja ei tosin saanut kovin suuria odotuksia erinäisiltä animeblogeilta, sillä pelkästään sanat "Shinigami" sekä "Sielu" toi Bleach-ripoffin maineen. Koska Bleach tietysti keksi kuolemanjumalat ja paholaissielut KRÖHÖMYu Yu HakushoKRÖHÖM Ohhoh, jopas yskittää. Suokaa anteeksi. Köh köh.
Lukaisin prologi-chapterin tietääkseni mitä olin odottamassa kolme kuukautta. Tyyli vaati hieman totuttelemista, koukuksi oli isketty kahden pään kokoisia paljaita tissejä kylpykohtauksineen, joten vaikuttaa aikamoiselta animentekijöiden kerman haaskaukselta, eikö..?
Varmistaakseni asian luin sarjakuvaa eteenpäin. Kun kiimaiset teinipojat oli saatu nalkkiin naisvartalon avulla, alkoi todellinen tarina Shibusen-akatemian oppilaista. Neljännen luvun jälkeen ei niitä naisellisia ulokkeita enää esiintynyt ollenkaan, tarina oli muuttunut yhtäkkiä vakavasti otettavaksi ja lupaavaksi kertomukseksi suhdekehityksineen. Sitten vain rystyset verillä venailemaan huhtikuuta.
Kun se suuri päivä sitten koitti ja ensimmäinen jakso ilmestyi subbien kera, oli tippa linssissä. Tämä oli parempaa kuin olin uskaltanut edes odottaa, kaikki toimi täydessä harmoniassa. Iwasakin soulia tihkuva musiikki chillailee taustalla ja T.M Revolutionin järkkäämä Resonance soi komeasti vauhdikkaan openingin aikana. Puhumattakaan Bonesin pehmeästä animaatiosta ja mangaa mukailevista synkistä taustoista.
Ideana on siis Shibusen-nimisen opinahjon toiminta, joka kouluttaa aseteknikoita ja näiden aseita nappailemaan demonisieluja pahantekijöiltä. Jokaisen kohteena on saavuttaa 99 normaalitason ja yhden noidan sielu, jotta aseesta tulisi hullunkurisen kuolemanjumalan ikioma vempele. Naispäähenkilö, aseteknikko Maka tavoittelee tätä partnerinsa Soulin kanssa ja luulee onnistuneensa, kun Soul nielaiseekin väärän sielun. Koko savotta alkaa siis alusta, takaisin koulun penkille kököttämään yhdessä asennevammaisen ninjan, Black*Starin sekä tämän ystävällisen partnerin, Tsubakin kanssa. Joukkoon liittyy vieläpä itsensä kuolemanjumalan snobipoika, symmetria-fetisti Death the Kidd sekä hänen pistooliparinsa Liz ja Patty. Jengi on koossa, joten eiköhän lähdetä seuraamaan, mikä Shibusenin oikea tarkoitus sitten loppujen lopuksi onkaan ja miksi Shinigami-sama ei voi poistua peilistään.
Ehditte ihmiset vielä mukaan, animea on tullut yhteensä vasta 10 jaksoa, ja mangaa sellaiset reippaat 50 chapteria sekä risat (n. 11 kirjaa). Allekirjoittanut on lukenut toistaiseksi "vain" 17 lukua, koska joudun jatkuvasti sahailemaan kättäni irti jotten pilaisi tulevaa 51 jakson nautintoa liialla tietoudella. Ääninäyttelijöistä löytyy muun muassa ensikertalainen Chiaki Omigawa (Maka), Kouki Uchiyama (Soul), Mamoru Miyano (Kidd), Maaya Sakamoto (Chrona), Toru Ookawa (Death Scythe), Yumiko Kobayashi (Black*Star) ynnä Houko Kuwashima (Medusa). Erityisesti Rikiya Koyama (Shinigami-sama) esiintyy täydellä sydämellä roolissaan. Toivon, että häntä tulisi jatkossakin lisää.
Soul Eater on puhtaasti hip hop-tyyliä höystettynä samuraihengellä, goottielementeillä ja poikamaisella huumorintajulla. Jos olette koskaan lukeneet One Pieceä antaumuksella, takaan, että Soul Eater iskee vähintäänkin yhtä lujaa. Niin, ja Twin Peaks-referenssiltä ei vältytä Soulin unissa. Taitaapa tämän seinällä roikkua Portishead- ja Aphex Twin-julisteetkin.
Näin lopuksi haastan teidät, rakas lukijakuntani. Katsokaa opening ja koittakaa sitten väittää, että Soul Eater on täyttä svärtsinbärssiä. Seuraavaksi ensimmäinen jakso. Sitten toinen.. ja kolmas.. ja lopulta olette koukussa. (SFX tähän)
Onnistuin hajottamaan rakkaan koneeni imuroidessa pölykerrostumia kopan sisältä, joten olen ollut viikon evakossa mammani läppärillä. Tästä johtunut siis Wekapipon kummallinen hiljaisuus, sillä tiedostot ynnä muut olivat kaikki tänään takuuhuoltoon lähteneellä rakkineella. Saa nähdä kuinka kauan sitä vehjettä jaksavat siellä pitää, kyseessä tuskin kun on mitään vakavaa.
Jottei blogini saldo menisi pelkäksi peppupurnaamiseksi ja marinaksi fandomin epäkohdista, päätin että juttelen tänään seinien kanssa ja käyn itseni puolesta läpi innostustani japanilaiseen hiphoppiin ja esittelen Sen bändin, jonka ansiosta olen täällä puhumassa urbaanin musiikin puolesta. Jos joku vaikka suistuisi samalle tähdenlentojen sekä kesäauringon valaitsemalle tielle.
Olen siis aina osannut arvostaa hiphoppia ja jazzia, sitäpaitsi juontaahan suurin osa pop-musiikista juurensa nimenomaan jazzin pohjilta. Aasialaisesta hiphopista ei tosin koskaan ollut sen suurempaa käsitettä koska ajatus muusta kuin j-popista tai rockista oli joskus ollut kovinkin absurdi, kuten monella muullakin nykypäivänä. Mutta muutama vuosi sitten kuulin One Piecen 15. lopputunnarin.
Kyseessä oli siis Asia EngineerinEternal Pose.
One Piecen luoja, Eichiiro Oda, on tunnetusti hiphopin ystävä (mainitsee idoleikseen mm. Eminemin), mikä näkyy jo pelkästään sarjansa hahmodesigneissä ja tunnelmassa. Ei siis ihme, että näin hellyyttävä hiphop-balladi eksyi lopputunnariksi.
Sitten tuli anime nimeltään Yakitate!! Japan, jota kaverini kovaan äänen fanittivat, ja sen toinen lopputunnari.
Soul'd Out - To all tha dreamers. Soul'd outin kolmioon (S'O triangle) kuuluu MC Diggy-Mo, Beatbox-MC Bro-hi sekä trackmaster-DJ Shinnosuke. Pumppu on julkaissut tähän päivään mennessä 11 studioalbumia, joista viimeisin Flip side collection (kokoelma B-side-biisejä) kolahti ulos maaliskuussa, sitä ennen taas kokonaan uusien biisien lätty ATTITUDE tammikuussa. Ohessa B-side-albumin ehkä parhain raita, jonka mukaan meinasin aluksi blogini nimetä kunnes sain tietää nimen tarkoituksen.
(Pst: nykyään anonyymitkin voivat kommentoida blogipostauksiani. Ensimmäistä trollia odotellessa.)
Kikucon siis oli ja meni, itse en ollut paikalla perinteisestä syykolmiosta: ei rahaa, ei aikaa, ei cossia. Käyn coneissa lähinnä pelkästään cosplayn takia, sillä yhden viikonlopun ajan saan kuvata lempihahmojani oikeassa elämässä ja kulkea niin hulluissa vaatteissa julkisilla paikoilla kun ikinä haluan. Toisaalta vaikka tämä käy iän myötä hieman hankalammaksi, ja junaan en mielelläni mene täydet vermeet päällä kykkimään.
Normaalin käsityksenhän mukaan coneissa käydään harrastelijasyistä tapaamassa muita alan ihmisiä, mahdollisesti shoppaamassa exclusive-kamoja joita normaalisti saa tilata Japanista asti, kuuntelemassa paneelikeskusteluja ja seuraamassa animeaiheisia kilpailuja.
Mutta jos niin olisi. Jo viime vuoden Animeconissa huomasin muutoksen suunnan, kun joukko 10-15 vuoden ikähaarukan esiteinejä marssi letkajenkoissa ja muissa yhtä hassuissa kulkueissa ja kävivät pyytelemässä närkästyneitä sivustaseuraajia mukaan. Elefanttimarssivat itsensä melkein pihaan tulleiden autojen alle, tukkivat liikenteen muilta osallistujilta ja ennen kaikkea pitivät korviahuumaavaa meteliä. Tampere Kuplii jatkoi perinnettä, ernujen omat aktiviteetit ajoivat itsehillintäänsä äärirajoille venyttävät ihmiset muille tapahtuma-alueen laidoille. Ernujen animeharrastuksen "vakavuudesta" kertoo ehkä jotain sekin, että cossaajia ei kupliissa ollut kuin kourallinen (ja siihenkin mahtuu kaksi kappaa narutoa ja sasukea), mutta j-rokkareita kyllä tuhatpäinen mordorin sotajoukko.
Kikuconissa taisi sitten jengillä napsahtaa aivo lopullisesti ernujen pullonpyörityksen takia. Koska en itse ollut paikalla, niin oletettavasti en voi sanoa mitään omaan kokemusperään juontavaa. Mutta koettuani Animeconin sekä TaKun kauheudet, voin helposti simuloida itselleni tuonkin ihanan kokemuksen. Eräs sankari tuli ja tönäisi jalkaterällään kameraorjaamme, sen jälkeen laski takamuksensa viereemme ja alkoi heittelemään pikkukivillä. Jannun ikä oli varmasti päälle viidentoista. Miksi järjestysmiehillä riittää jaksamista jonojen ja proppien vahtaamiseen, mutta kun keskellä käytävää tai yleistä aluetta ringissä istuvat lapsoset möykkäävät ja häiritsevät selkeästi muita ihmisiä, he voivat vain kohautella olkiaan?
Oletettavasti he eivät voi alkaa erittelemään että sinulla on tartaanihousut ja emoleikkaus, out of the door. Siitähän seuraisi peppukipeää itkua jälkipuinnissa ilonpilaaja-turvasetien epäreilun käytöksen takia. Mutta se, että coneista tulee ernujen omia hassunhauskoja miittipaikkoja, joissa voi riehua kuin lastentarhassa, ei ole myöskään hyvä vaihtoehto. Kun Animecon IVssä pidin Narutotunnarien huudatusta ghettoblasterista kamalana, en osannut arvata, millaiseksi meininki parissa vuodessa muuttuu. Kun vielä joukkoon lisätään vaahtosammuttimen kokoiset 12-13-vuotiaat pikkurokkarit jotka tulevat pummaamaan tupakkaa, ei melkein kehtaa alueella vitutusta poltellakkaan pois. Mitä tällaisille tapauksille voisi tehdä? He aiheuttavat A-luokan vitutusta kaikille muille, jotka ovat paikalla tapahtuman ainutlaatuisuuden vuoksi, mutta ulos niskaperseotteella heittäminenkään ei käytännössä ole mahdollista.
Hyvänä alkuna kokisin niiden vihoviimeisten kylttien kieltämisen conialueella, kuten joissakin jenkkiconeissa on jo käytäntönä (jotain XX miitti here-merkkiplakaatteja ja hahmokeskeisiä lukuunottamatta). En aio todellakaan halata yhtäkään raitasukkaa vaikka kuinka kulkisi FREE HUGS ^_^-paperin kanssa ympäri nurkkia. Halaan mielelläni vain ja ainoastaan niitä, jotka tahtovat halata cossini takia. Eihän näistä(kään) ole mitään konkreettista haittaa yhteisölle, he eivät kuitenkaan käy kenenkään päälle väkivaltaisissa merkeissä, mutta toisaalta ei viinalta haiseva spugekaan tuhoa bussissa paikkoja, mutta voi silti möykkäämisellään ja hajullaan ällöttää muita matkustajia, joita on parhaimmillaan monta kymmentä.
Miljoonan ernun ihkujen seuraleikkien kieltäminen tietty maksaisi kävijöitä, kun KawaiiKyo^^94 ei viitsi kavereineen tullakkaan paikalle kun isot pahat paskapääjärjestäjät kielsivät joukkoglomppailun ja vesisodan, koska ne ärsyttivät vain 2000 muuta kävijää. Mutta vastalahjaksi yhteisö saisi viihtyisän conialueen, josta ei tarvitsisi jatkuvasti liikkua sivummalle ernuja vältellessä. En varmasti ole yksin mielipiteeni kanssa, eikä olisi ensimmäinen kerta, kun joku sanoo jäävänsä conista pois pelkästään siellä rellestävän asennevammaisen nuorison takia.
Tsubasa kirjoitti muutama päivä takaperin blogissaan itsepetoksessa elävistä taiteilijoista. Kirjoitin samasta aiheesta viime kuussa, ja päätin sitten jatkaa juttuani.
Otakuhistoriaa minullahan riittää runsaat seitsemän vuotta (en kuseta, koneelta löytyy vieläkin Naruton promoskanneja jotka julkaistiin ennen koko sarjan alkamista 2002), ja kun animesta sitten tuli muotia muutama vuosi takaperin, olin herkässä murrosiässäni häkeltynyt sen äkkinäisestä suosiosta. Siinähän iässä kaikki suosittu on ihan komformistista paskaa, josta vain nuorassa vedettävät lampaat pitävät, joten pikkuhiljaa turhautumiseni kuvastui vittuuntumisena animeen ja sen fanijoukkoon. Kävin läpi sen saman asennevamman kuin moni muu tällä hetkellä: piirustukseni olivat jotain epätoivoista "siis lol mä en harrasta animee tai mangaa"-luokkaa jotka kirkuivat omaperäisyyden pakkomielteistä hakemista. Mikään anime ei vain yksinkertaisesti voinut olla hyvää, "jotaa miyazakin leffoi" ja Cowboy Bebopia lukuunottamatta. Kaapissa sitten piirtelin söpöjä kissatyttöjä jotka selitin vain vittuiluna animea kohtaan.
No, se oli silloin, ja olen päässyt syövästäni yli aikoja sitten. Animea ei saanut otakusta irti edes hakkaamalla, ja hyvä niin. Nykyään harjoittelen ns. perinteistä taidetta todellisen maailman malleilla, jotta voisin täydentää sillä mangatyyliäni. Animea kuluu joka päivä, enkä häpeä myöntää sitä. Se on vain elämäntapa, vaikka tuossa teini-iän vaiheessa junnaavat trendiboheemit sitä koittavat kiistää.
Tämä on tavallaan aasinsilta erään hupivideon levitykseen, vaikka suurin osa on sen kerennyt ehkä näkemään. Olen valitettavasti koukussa MTV3n Luukusta lukaali-ohjelmaan, osaksi sen takia että telkkari nyt sattuu jäämään Salkkareiden jälkeen päälle ja esitysaika natsaa. Niille, jotka eivät sitä jo tienneet, tiedoksi että ohjelmassa on ideana kunnostaa kahdessa päivässä viikottaisen kilpailijan koti ronttaamalla vanhat mööbelit lavalle. Budjetti määräytyy tavaran painon mukaan. Anyways, Kuukausi tai pari sitten ohjelmassa rempattiin erään vantaalaisen opiskelijan kerrostalokämppä, ja jo alkuhaastattelussa läheiset kertoivat tämän Kamillan harrastavan animea sekä mangaa. Shitstorm ahoy, tuumasin, ja jäin seuraamaan mielenkiinnolla.
Kamilla vaikutti jo alusta lähtien perinteiseltä elitistifanilta joka kysyttäessä animeharrastuksesta tuhahtaa lukevansa vain muutamia sarjoja ja muistaa lisätä loppuun harrastavansa muunmaalaistakin sarjakuvaa, hätäisesti mainiten pari esimerkkiä loppuun. Remonttitiimi kyseli toivomuksia ja tyttö sanoi, ettei mitään erikoista ole mielessä, "jotain itämaalaista".
Kun tavaroita sitten lähdettiin raahailemaan, ei naikkosta kiinnostanut kuin kaninhäkin nippusiteiden ränkläys. Useaan otteeseen sai juontajaparka käydä kehottamassa kiirehtimään ja keskittymään helppokantoisempien tavaroiden roudaamiseen. Kun asunto oli tyhjä ja asukas lähetetty hemmotteluviikonlopulle Helsinkiin, alkoi sitten ~11000 euron arvoinen uudistusprojekti. Joukko työskenteli ihailtavan omistautuneesti ja ahkerasti, sillä "kovia kokeneen" astmaatikon (?) läävä oli pakko saada 48 tunnissa kondikseen.
Tuloksena oli hyvin esteettinen japanilaistyylinen asunto, ja kävivät naapuritkin ihailemassa että tästä se varmasti tykkää. Seinää koristi upea Gunnmstä (Battle Angel Alita) tuttu Gally puhaltelemassa kuplia. Mitä Kamilla tykkäsi, kun astui sisään uuteen, pimpattuun kotiinsa?
Tänään meinasi tosissaan perse tipahtaa tuolilta alas, kun huomasin että Otakunvirka on lisännyt spontaanisti Wekapipon linkin sivupalkkiinsa. Elämäni paskahalvaushan siinä pamahti, kun tutunoloinen nimi pongahti esiin. Ensiksi olin varma, että näin väärin, seuraavaksi taas päätin tämän kaiken olevan unta. Toisinsanoen Kiitokset siis Tsubasalle ilmaisesta mainonnasta kunnianosoituksesta!
That aside, ajattelin tänään hieman puhua j-musiikin tilasta Suomessa ja vähän muuallakin. Ne, jotka ovat yhtä tylsistyneitä kuin minä, saattavat joskus selailla IRC-gallerian miniquizzeja, joita ihmiset pastevat sitten päiväkirjoihinsa filleriksi, kun mitään oikeaa asiaa ei näytä olevan. Kaverillani sattui sitten täyttelemään j-musiikki-aiheisen testin, joka sai hänelläkin pienen lolwut-reaktion aikaan. Annetaan esimerkin puhua puolestaan:
2. Mitä näistä kuulit ensimmäisenä? [ ] Antic Cafe [ ] Ayabie [ ] Dir en grey [ ] Miyavi [ ] Gackt [ ] the GazettE [ ] Joku muu, mikä?
No, jollette vieläkään ymmärrä, että mistä on kyse, niin seuraava osa toivon mukaan auttaa:
4. J-musiikkigenret, joista pidät: [ ] Kaikki käy - kaikilla tyyleillä voi olla jotain hyvää. [ ] Visual kei [ ] Oshare kei [ ] Angura [ ] Eguro-tekno [ ] Siis täh…?
Vaihtoehdot ovat siis Visual/Oshare/Angura-kei tai "kaikki käy". Onko tähän oikeasti tultu? Japanista ei siis suomenkielisen yhteisön mukaan tule muuta kuin kei-tuotetta, joka ei edes paikan päällä, ainakaan Oriconin listojen mukaan, kovin hyvin menesty? Tottahan se on, että kun ei omassa maassa leipä tule pöytään keikkaamisella, niin matka käy Eurooppaan. Kei-scene on äärettömän suosittua niin Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa, että keikat myydään loppuun nopeammin kuin silmä ehtii seurata. Fanit matkustavat isin rahoilla vaikka Saksaan asti nähdäkseen Kyo-saman vielä viidennen kerran. Mutta onko tilanne sitten sama ihmemaa Japanissa sateenkaaren toisella puolen, jossa ihmiset asiantuntevien™ j-rokkareiden mukaan pukeutuvat "tosi omaperäisesti" ja palvovat rivissä Mana-samaa lolitahelmat liehuen?
Jos luomme pienen silmäyksen Oriconin sijoituksiin esimerkiksi vuodelta 2007 (joka kuitenkin mittaa Japanin myydyimpiä levyjä) ei taida siellä hirveästi tämän genren edustajia pyöriä. Sen sijaan listoja hallitsevat tavalliset pop- tai rock-bändit. Esimerkiksi kotimaassaan äärettömän suosittu ja pitkän uran tehnyt B'z, r'n'b-pop-laulaja Koda Kumi, Mr. Children, Utada Hikaru sekä kaikenlaiset Johnny & Associates-bändit (Arashi, KinKi Kids, NEWS, Tackey&Tsubasa yms.). J-urban-genreäkin löytyy Ketsumeishiä TOP-10:stä ja sijoittuneilta SOUL'd OUTtia, Crystal Kayta, CHEMISTRYä sekä m-Flota. Keikkaako näistä vaihtoehdoista yksikään ulkomailla?
Ei, ei keikkaa. Sille ei ole tarvetta, kun ostajia löytyy kotimaastakin. Visual Kei-artisteilla asia ei ole näin, vaikka sitä kuinka yritettäisi väittää. Kyllä, hienoa, että Dir En Grey on tehnyt pikavisiitin jollain singlellään kerran Oriconissa, mutta poikkeus vahvistaa säännön, kuten sanotaan. Aasian ulkopuolella keikanneita kei-scenen ulkopuolelle jääviä bändejä osaan nimetä äkkiseltään vain AAAn (variety-bändi) ja m.o.v.en (Hip hop + eurobeat-fusionbändi). M.o.v.en kulttimaine-luokan suosio perustuu lähinnä Initial D-animen tunnusmusiikkeihin (mm. Rage your dream, Gamble Rumble, DOGFIGHT jne.).
Japanissa tehdään niin äärettömästi erilaista ja monipuolista musiikkia, joten en ymmärrä, miksi täällä Suomessa näyttää siltä, että vain ulkonäköön keskittyvällä ug-genrellä on jotain merkitystä. Kaupoissa näkyy ties mitä asiantuntevaa™ opusta j-rockin saloihin, mutta nähtävästi j-rock on sitten markkinoijille aivan sama asia kuin visual kei. Raadon päälle vielä kaiken lisäksi kustaan tekaisemalla mutu-tuntuman "Japanissa dir en grey on suosituin bändi ikinä"-väite, jolta murenee pohja melko sukkelaan. Vastikään seurasin erään Japaniin vaihto-oppilaaksi lähteneen sällin kulttuurishokkia ja kauhistusta siitä, että eihän tämä ole yhtään sellainen paikka kuin odotin, tämähän on aivan perseestä. Miks kukaa ei osaa englantii ja miks tääl ei kukaa kuuntele diruuu????
Älkääkäkä nyt ihmiset rakkaat ottanut tätä jonain hopparin mutinana siitä, miten yliarvostettua paskaa visual kei on ja kyokin on ällö kun oksentelee faniensa päälle. Vaikka olenkin tätä mieltä, pystyn silti ymmärtämään visual/oshare/mikälie kein suosion suuruuden. Samaa korttiahan käytettiin takavuosien poikabändeissä, otettin 5 erityyppistä nuorta miestä laulamaan teinityttöihin iskevistä aiheista. Same shit, different package. Musiikkina visual kei ei ole mitään niin ylitsepääsemätöntä skeidaa ettei sitä kuunnella voisi, sorruinhan itsekin popittamaan BaiserinPrism-biisiä ties kuinka kauan. Mutta eihän kukaan voi kiistää, etteikö Britney Spearsilla kuitenkaan olisi hyviä biisejä ja hän tosiaan on taidokas laulaja sekä esiintyjä. Eri asia on, haluaako tykätä julkisesti surullisesta narkkarista, jonka itsemurhaa koko maailma odottaa.
Satuin tuossa lämpimikseni lukaisemaan postauksen Bubukuutista jota pitävät Niidel rouvineen, ja se palautti näin koulukiireisiin hukkuvan lukion loppusuoraa vetelevän opiskelijan muistelemaan melkein kuukauden takaista Tampere Kupliita. Olin paikalla kahden kaverini kanssa cosplayn merkeissä viettelemässä hyvinansaittua lomaviikonloppua. Vaikka kaiken asvaltintallauksen jälkeen reidet olivat kipeinä ja väsymys jumalaton, niin hauskaa meillä oli.
Olin siis itse the Melancholy of Suzumiya Haruhista tuttu Koizumi Itsuki (kuvassa vasemmalla) ja Suikka täydensi pariamme Kyon-cossillaan. Kameraorjanamme toimi lojaalisti ja ammattitaitoisesti kavaljeerimme Simo.
Tapasimme myös suloisen Oulun Haruhin, joka ilahtui suuresti läsnäolostamme sekä suostui ilomielin yhteiskuvaan. Kiitos hänelle, eeppinen kohtaamisemme teki conista onnistuneen!
Paricosplaystamme tuli paljon positiivista palautetta. Jälkeenpäin sain kuvia selatessani lueskella kommentteja söpöydestämme, mikä sytytti cosplayliekin sisälläni uudestaan, pitkän tauon jälkeen. Kaiken lisäksi tämä oli ehkä onnistunein cossini tähän mennessä, sillä paikan päällä olleet olivat luulleet allekirjoittanutta miessukupuolen edustajaksi melkoisen ahkeraan. Jotkut saattaisivat mennä peilin eteen itkemään menetettyjä naisellisuuspisteitään, mutta itse saatoin vain myhäillä päämääräni saavutusta.
Ainoa seikka, mikä tästä aiheesta jäi kaivelemaan sydäntäni, oli se, miten suurin osa ei sitten kuitenkaan tunnistaneet meitä. Haruhi on arvattavasti tunnistettu animeikoni, mutta todistettavasti tätä cossaavat eivät ole katsoneet koko sarjaa kuin ehkä satunnaisen jakson. Mitäpä suotta, eihän Kyon ole kuin koko sarjan minäkertoja ja päähenkilö. Kyllä, Haruhi EI ole oman sarjansa päähenkilö, vaan objekti, jonka ympärillä kaikki pyörii. Aivan kuten Pokemonissa päähenkilö ei ole Pikachu, vaan Ash Ketchum. Tilanne on hieman sama kuin Neon Genesis Evangelion-cossaajien kanssa, joista hävyttömän moni cossaa Reitä vain ikoniarvon takia katsomatta sarjaa.
Siinä olikin sitten cosplayosiosta tarpeeksi. Paikalla oli jonkinasteinen väkikato, sillä porukkaa ei näyttänyt saapuneen paikalle nimeksikään. Osan tästä ongelmasta selitti conipaikan hajanaisuus. Päästäksesi paikasta A paikkaan B piti patikoida Tampereen halki luoja ties minne, ja infotiskin maakarit tuntuivat olevan kiinnostuneempia kuulumisien vaihtoon pöydän luona parveilevien kavereiden kanssa. Paneeleissa ei tultu käytyä, osaksi niiden aiheiden suppeuden takia. Yaoi- ja cosplaypaneelien laadun saattaa jo arvata, noin bubukuutin postausta lainatakseni:
"-- Luulisin, että paneelin alkuperäinen tarkoitus oli ollut tuoda näitä superpukuilijoita lähemmäs tavallisia ja hieman esitellä, mistä hyvä puku koostuu, paljonko aikaa ja vaivaa siihen menee, jotta kritisoijille “vähän vaihtelua!” selviäisi, miksi jotkut puvut voittavat ja toiset eivät. Nyt paneeli sai jutun kuulostamaan siltä, että nämä kolme oli tuotu paikalle kehumaan itseään ja sen jälkeen itkemään draamasta tosi butthurt-tyyliin.--"
Muistuu hieman mieleen viimevuotinen AMV-kisa, jossa Final Fantasy- ja Princess Tutu-videoiden valtaama ala oli jo lähellä surkuhupaisuutta.
Kameralla tähtäiltiin, harmi kyllä, suurimmaksi osaksi itseämme. Kiinnostavimmat cosplayt olivat Katekyo Hitman Reborn!!-ryhmällä (Pakko huomauttaa vielä Chromen äärettömän seksikkäistä sääristä), jotka mielellään posettivat ja vetivät jos jonkinlaista skenaariota, mitä oli hauskaa seurata penkinreunalta. Tämän takia rakastan cossaajia, jotka keskittyvät hahmonaan olemiseen - eivät silkkaan puvun puunaukseen ja nitkuttamiseen. Toki hienot, viimeiseen asti panostetut puvut ovat kaunista nähtävää, mutta jos hahmoa cossataan vain puvun eikä luonteen vuoksi, katoaa sisältö cosplaysta sukkelaan. Mikään ei ole suurempi pettymys, kuin nokkaansa nyrpistelevä Sailor Moon, joka ei suostu missään nimessä alentumaan pieneen roolileikkiin.
Mutta synkin piirre Tampere Kuplii kakkosessa oli se, mitä mainitsemassani blogituksessakin valiteltiin: Käytös oli kamalaa. Tuskastuneet animekansan cosplayaajat saivat seurata sivusta, kun karjuva ja riehuva ernujoukko leikki kovaäänisiä pihaleikkejään. Kenellekkään ei varmasti jäänyt epäselväksi, että nämä isänmaansankarit eivät olleet tulleet paikalle vain viettääkseen viikonlopun muiden animeharrastajien kanssa, vaan vetämään ties mitä hassunhauskaa kiljuntaa, mitä voisi tehdä ihan missä tahansa muualla. Sunnuntain Mortal Kombat-tappelu oli luultavasti nokkelin keksintö, mitä yhteisö sai aikaan. Mutta senkin mennessä loppua kohti pelkäksi tylsäksi yaoihippeilyksi tunsin äkillistä vetoa mennä sisätiloihin tai mihin tahansa, missä voin lyödä päätä seinään.
Hare Hare Yukai-joukkotanssi olisi ollut hyvä idea, jos sitä ei olisi järjestetty siihen aikaan sunnuntaina kello neljä, jolloin puolet väestä on hiippaillut jo raitioasemalle. Eipä tainnut loppujen lopuksi olla kovin moni sitä tanssimassa.
Mutta kahden kuukauden päästä olisi vuorossa vuoden kohokohta, Animecon 2008. Pukuvalintani ovat näillä näkymin Dr. SteinSoul Eaterista ja aikuinen RossiuTengen Toppa Gurren-Lagannista. Näkyillään sitten siellä, toivottavasti suomen animefandom upottaa paikalle hengaamaan tulleen huonosti käyttäytyvän nuorison, joka ei varmasti ole animea koskaan katsonutkaan.
1993 perustetun J-Hop-bändi Ketsumeishin kuudetta studioalbumia odotellessa otin käsittelyyn hiljattain lataamani Ketsunopolis 5n, joka ilmestyi elokuun lopussa. Bändin nimi ei vastoin yleistä luuloa tule sanasta ketsu (vapaasti suomennettuna perse) vaan lääkeyrtistä. Bändin albumit eli Ketsunopolisit ovatkin sitten luultavasti eri asia (trans. Persepoliisi).
Joukon muodostavat MC Ryo, vokalisti Ryoji, MC Ookura sekä DJ Kohno. Ketsumeishi on Home Made Kazokun ja Teriyaki Boyzin tavoin Oriconin kartoilla usein kärkilistoilla hyppimässä sinkuillaan ja albumeillaan, esimerkiksi tämä kyseinen Ketsunopolis 5 oli vuoden 2007 8. myydyin lätty.
Tracklisting:
#1: Start #2: Mata Kimi Ni Aeru #3: Uta Utai #4: Danjo 6 Nin Natsumono Go #5: Summer Days #6: Ketsumeishi Koujou #7: Koi No Owari Ha Igaito Shizuka #8: Happy Birthday #9: Yume No Naka #10: Train #11: VS #12: Life is Beautiful #13: Tabibito #14: Kun Shoku #15: Sayonara Matane
Ketsumeishi tunnetaan "hyvän olon bändinä", eikä Ketsunopolis 5 ole poikkeus. Reggae-tyylistä letkeyttä olisin kyllä toivonut aikaisempien albumien tapaan enemmän, mutta tällainen kelpaa kesäöihini oikein hyvin. Danjo 6 Nin Natsumono Go saa ihmiset heilumaan, Summer Days taas tuo kaipaamaani letkeyttä koko albumin tarpeeksi. Happy Birthday sulatti sydämeni saksofoneillaan ja rennolla biitillä, kun ehdoton suosikkini Koi No Owari Ha Igaito Shizuka teki sen hellyyttävällä ilmapiirillään. Saman teki jäähyväisbiisi Sayonara Matane.
Levy on ehkä vähän popahtavampaa kuin aikaisemmat Ketsunopolisit, mutta se ei tee siitä yhtään huonompaa. Kesäfiilis tulee huoneeseen vaikka talven tappopakkasilla keskellä mummon mökkiä sukulaisten keskellä.
Clazziquai (myös tunnettu nimellä Clazziquai Project) on korealainen fuusiobändi, joka ansaitsee tulla tunnetummaksi kuin se nykyään on. Aluksi UG-bändinä aloittanut kolmijäseninen pumppu julkaisi viime vuonna kolmannen albuminsa, jonka tuossa satuin lataamaan kun olin kipeästi kesäisen lounge-musiikin tarpeessa. Pelkästään Clazziquain nimi (Hangulilla kirjotettuna 클래지콰이 ) tulee sanoista Classic-Jazz-Groove, ja itse musiikki on nättiä housen, jazzin ja elektronisen yhdistelmää. Eli siis kaikki parhaimmat tyrkättynä yhteen, ja kokonaisuus on täydellistä.
Clazziquain jäsenet ovat siis kanadalais-korealaiset siskokset Alex Chu sekä Choi Horan, joille tuottaa musiikkia DJ Clazzi. Bändistä allekirjoittanut kuuli ensimmäistä kertaa m-Flon viimeiseltä m-Flo loves-albumilta Cosmicolor, jossa Alex lauloi korean-englanninkielisellä raidalla Love me after 12 AM.
Saatuani rähmäisiin käpäliini albumin Love child of the century tuli ensimmäiseksi tehtäväksi kääntää hangulilla (eli siis korean merkkijärjestelmällä) kirjoitetut trackit latinalaisille aakkosille. Hangulintaitoni ovat sen verran köyhät, että en uskaltanut (laiskuuttani) alkaa niitä omin käsin transkriptaamaan, joten turvauduin valmisroottoriin. Syyttäkää siis mahdollisista virheistä internettiä.
#1: Prayers #2: Lover Boy #3: Saengui Hangaunde (생의 한가운데) #4: Session 1 All Hail #5: Gentle Giant #6: Last Tango #7: Eseuta (에스타) #8: Next love #9: Romeo N Juliet #10: Flower Children #11: Session 2 Confession #12: Geumyoirui Blues (금요일의 Blues) #13: Glory #14: bit (빛)
Pääpiirteittäin albumi on nättiä lounge-chillout-musiikkia josta kuka tahansa alan harrastaja tykkää. Kun Clazziquaita arvosteltaessa lausuttiin "Their music is like a cocktail; you cannot put them into one genre, but put together, they create a unique taste that is ever changing and tasty", ei sitä voi kiistää. Yksinkertaisesti sanottuna sekaan on heitetty monen genren parhaimmat puolet ja tarjoiltu talon erikoisuutena. Lätty sopii hienosti taustalle jammaamaan etenkin kesäöisin.
Koko albumi on yhtä hyvän musiikin paraatia, mutta henkilökohtaiset suosikkini levyltä ovat spontaanisti päätettynä Geumyoirui Blues äärettömän mellowilla asenteellaan, Eseuta, groovy Romeo N Juliet sekä menevä Prayers.
Ok, Miss you on jo melkoisen vanhaa settiä (Julkaistu m-Flon Astromantic-albumilla vuonna 2004 sekä mellowina Nagareboshi-remixinä melody.n albumilla Be as one vuonna 2006) mutta ei kyllä huonone yhdelläkään kuuntelukerralla. Satuin tänään näkemään alkuperäisen musiikkivideon ensimmäistä kertaa elämässäni, ja pakkohan se oli pistää levitykseen.
Videossa ja raidalla esiintyvät siis m-Flon Verbal&Taku-duon lisäksi laulaja Ryohei Yamamoto, joka on ennenkin tekemässä m-Flon messissä musaa sekä päin vastoin. melody. taas on japanilais-amerikkalainen, Hawaijilla kasvatettu tv-juontaja-laulaja, joka on esiintynyt miss youn lisäksi mm. m-Flo loves-sarjan biiseissä Stuck in your love ja sen japaninkielisessä versiossa Born 2 luv u sekä neljällä omalla albumillaan.
Selasin eilen kahden suomalaisen taideopiskelijan tekemää mangaa, jota heidän koulunsa oli julkaissut luultavasti omakustanteena. Lehdykästä pyydettiin reippaasti seitsemää euroa, eli toisinsanoen enemmän kuin suurimmasta osasta autenttista markettimangaa (joka keskimäärin on 5.50-5.60e/kirja) . Tietenkin sitä ajattelee että ehkä tämä on yksityiskohtaista full colour-vääntöä, oikeiden taideopiskelijoiden tuotosta. Koska he opiskelevat taidetta, he luonnollisesti osaavat sitä ammattilaisen tasolla, vai mitä?
Noh, miten sen ottaa. Jos kutsut viivottimella vedettyjä laatikkotaloja, strippisarjan tyylistä kuvakulmaa, huonoa anatomiaa ja character sheetistä jatkuavaa poikkeamista hyväksi, niin mikäs siinä. Koska luonnollisesti en ole taideopiskelija vaan itseoppinut harrastajapiirtäjä, en tiedä, mitä Suomen taidekouluissa oikein opetetaan. Jäljestä päätellen veikkaisin että metodit ovat ala-asteelta tuttua pakopisteen kertausta ja realismin opetusta tehtävällä "piirtäkää parinne kasvot/käsi/penis/maksa". Niin huonoa se vain on.
Anatomian pikakurssi
Alaan tutustunut ystäväni joskus kertoi, että eräs ulkomaalainen työntekijä oli naureskellut Suomen ala-arvoiselle kuvataideopetukselle. Mikä täällä sitten on ongelmana? Jos mietin asiaa, tajuan itsekkin, että suurimman osan anatomiatietoudesta, tasoperspektiivista, väritys- ja varjostustavoista ynnä muusta olen löytänyt netin erilaisilta opetussivuilta. Koulussa olen istunut kuviksentunneilla niin kauan kuin muistan, mutta mitään en sieltä suoraan sanottuna ole oppinut, muuta kuin että yläasteen kiukkuisen taidemaikan mielestä kuvani olivat perseestä revittyjä. Osaksi tämä tietenkin oli totta, mutta miten olisin voinut piirtää parempaa, kun tietoa ei ole tarjottu? Ns. Oikeaa anatomiaa ja valotusta sekä perspektiiviä rupesin oppimaan vasta lukiossa, kun sarjakuvia piirtävä opettaja käytti energiansa muuhun kuin nalkutukseen, kuten sellaiseen jännään asiaan kuin opetus.
Yläasteen ihanasta opettajasta tulikin mieleeni tapaus, jossa suomalainen vaatetusalaa (?) opiskellut manganpiirtäjä oli lopputyönsä (?) vaatemalleille tehnyt kuteisiin sopivat animekasvot. Kuvassa ei teknisesti ollut mitään väärin, mutta rva/hra opettaja oli läntännyt portfolion päälle kauniin lapun, joka loihe lausumahan "LIIKAA MANGATYYLIÄ, HANKI OMA TYYLISI". Huhhuh?
Kuka tahansa ymmärtää vähäiselläkin aivotoiminnalla taideopettajien vittuuntumisen mangaan kun kawaiineko95 kavereineen piirtää jokaiseen kuviksentyöhönsä Inuyashasta läpi ihanan koirademonin, kädet piilotettuina selän taakse ja suoraan edestä piirrettynä. Mutta meillä Suomessa tuntuu olevan tapa vittuilla ja valittaa sen sijaan, että esimerkiksi opastettaisi kehittävästi. Tämä toistuu myös paikallisessa animefandomissa hyvin, hyvin usein. Tähän lempiaiheeseeni palaan luultavasti myöhemmin.
Tämä tapa menetellä ei jätä jälkeensä potentiaalisia ja taitavia taiteilijoita, pelkästään katkeria elitistejä (en uskonut, että joutuisin käyttämään tuota kirosanaa), jotka tykkäävät kaikista eniten siirtää omaa turhautumistaan eteenpäin. Kun tätä pikku-Tanemura Arinaa on loukattu, hän yrittää epätoivoisesti päästä eroon geneerisestä ja kopioidusta animetyylistään ..... kopioimalla muiden tälle tasolle päässeiden tyyliä. Sen sijaan, että oikeasti haettaisi kirjastosta se saakelin taideopas ja syvennyttäisi lukemaan sitä sekä harjoittelemaan ankarasti, kasvatetaan sen animehahmon nenää, väännetään silmiä pienemmiksi ja muutetaan vähän kasvojen muotoa. Tuloksena silvotun animetyylin näköinen kummajainen, joka lähinnä viestittää tekijänsä epävarmuudesta. Koska uudelleensyntynyt, tuhkasta noussut taiteilija pitää itseään nyt parempana ihmisenä vain koska ei haaskaa aikaansa siihen mainstream-animetyyliin, jää häneltä tekninen kehitys täydellisesti kesken. Neljä vuotta hujahtaa helposti ilman, että piirtäjä tajuaa ettei korvan paikka ole suupielessä.
Mutta koska jo johdannossa mainitsin, ohimenevät trendiaallot ovat taipuvaisia olemaan lyhyitä, impulsiivisia ja ennen kaikkea pinnallisia. Mangaa ostetaan ja faneja tulee kiihtyvään tahtiin maailmanlaajuisesti, japanilainen musiikki (lähinnä visual kei ja j-pop) myy laadusta huolimatta ja niin edelleen. Kauppiaat ja amatöörit tietysti älyävät takoa, kun rauta on vielä kuuma.
Onko länsimaalainen manga sitten ihan täysin syvältä paskanhajuisesta perseestä? Ei, mutta se, mikä etenee julkaisemisasteelle ei edes yritä olla autenttisen kaltaista. Manga ei yleisiä luuloja vasten ole pelkkää isoja silmiä, kiiltäviä hiuksia, hikipisaroita ja slapstickkiä, eikä sitä voi opettaa edes (-> varsinkaan) Christopher Hart (sivun selaaminen omalla vastuulla) tai Katy Coope. Länsimaalaisella mangalla on omat kauniit helmensä, jotka todistavat että realismi ja manga voi kulkea käsi kädessä, mutta niitä saa vain etsiä kiviä kääntämällä. Vai mitäsanotte ?
Nyt kun kerran pahaa pahuuttani aloitin blogin johon voin kirjoittaa muustakin kuin satunnaisesta elämänkokemuksistani, ajattelin esitellä hieman hip hoppia ihmisille ja lisätä omia tuntemuksiani. Näin aluksi lesotan miten kersasta lähtien tuntenut rakkautta kaikenlaiseen, mitä voi kuvailla sanalla FUNKY tai GROOVY. Toisinsanoen Hiphop, house, sekä jazz ovat kuuminta musiikkia mitä mieleeni saan.
Spoileri: Nämä kaikki tekevät rapmusiikkia.
Kun hiphopista 2000-luvun alkupuolella tuli sitten lähiöiden valkoisten lasten suosimaa supertrendikästä musiikkia newskool-gangstaräpin "avulla", Suomessa näytti hiphop-kulttuuri saavuttavan uskomatonta suosiota. Lökäpöksyt piti olla kaikilla ja perseessä micmacin merkki. Skeittarit täytyi saada, lauta samaten, vaikka oikeasti ei skedettäessä osattu tehdä kuin kuppainen ollie. Joka onnistui vain puoliksi. Joku saattoi (hölmön tuurilla tosin) osata heikosti railitempun.
2000-luvun vaihteessa myös MC Petri Nygård mullisti teinejä sanomalla suoraan V*tun Suomirokki! samannimisessä kappaleessaan. Nygård oli Nuera-nimisen Tamperelaisen rapduon kuvitteellinen luomus, nääsvilleläinen renttu joka dissasi kaikkea ja kaikkia, tahtoi skorettaa Nylon Beatin tyttöjen kanssa sekä kiroili kuin turkkilainen. V*tun Suomirokki! viestitti mediateollisuudelle olevan vihdoinkin se aika, milloin kaksiosaista nimeä kantavat suomirokkibändit oli aika unohtaa ja äkäseen.
Mun Levy! oli Nygårdin kultaa myynyt lätty, jota räkänokat popittivat vanhemmilta salaa. Myös minä sain osani vihaisen maman kauhistuksesta, kun silloin ala-asteella osasin Mee vittuun Petri!-biisin jokaisen törkyversen ulkoa. Ei luultavasti ole täyttä paskapuhetta kun sanon, että tämä liikkeelle sysätty lumipallo on syy sille miten suomalainen populaarimusiikki levisi monipuolisesti suuremman yleisöön tietoon (vaikka tietysti Stratovarius nyt keikkasi ties missä).
Valitettavasti hiphop-trendi, kuten muutkin ohimenevät fadit, oli hyvin pinnallista. Scary Movie jointtipössyttelyineen oli varhaisteinien mielestä hysteerinen leffa, vaikka yhdestäkään urban slang-lauseesta ei ymmärtänyt että mitä helvettiä se oikein tarkotti. Kovasti WHASSUP HOMEBOY/DAWG/HOMIE/G tykättiin silti hokea. Ja kuten oletettua, alati masentuvan länsimaalaiston suosioon nousi sittemmin rock (kun itse olin jo luojan kiitos kasvanut yläasteelta ulos) ja rap jäi historiaan, typeräksi ja sisällöttömäksi leimattuna. Mitäpä muuta voi odottaa, kun Suomen ainoa musiikkikanava (Voice) näyttää vain grindaavaa gangstaräppiä, joka ei koskaan voisi yltää 2pacin (Rest in peace, 2boy *haikeuden kyynel*) tuotannon tasolle.
En edes jaksa ajatella niitä lukemattomia kertoja, kun olen ihmisten musiikkimakua tutkaillut; lähes poikkeuksetta profiilissa seisoo notta "Kaikki muu musiikki menee paitsi purkkapop ja rap", yleensä tätä seuraa myös muutaman lauseen kankea selostus siitä miten sielutonta ja teollista se paha naisia alistava rapmusiikki oikein on.
Toisaalta ymmärrän näitä pikkuvanhoja taiteilijasieluja jokseenkin, kyllä mullekin on melkoinen paskan maku jäänyt suuhun goottirokista kun olen Tokio Hotellin musiikkivideoita seurannut ja coneissa hajoillut kirkuville j-rokkarilaumoille.
Mutta ymmärrän, ettei kaikki goottirokki ole ihan täyttä levy-yhtiöiden pässinnarussa kulkevaa sbärssiä, eivätkä kaikki sitä kuuntelevat huomionkipeitä kusipäitä. Kuuntelenhan itsekin Mindless Self Indulgenceä, bändiä en kyllä ota tosissani, tekevät vain pirun hyvää ravemetallia. Linkin Park on minulle nörttimetallia, vaikka kliseeksi yltävät angstihaavaiset sanoitukset eivät siltä vaikuttaisi. Kahden pennin bling bling-bitch-pimp-gangstarap on vain se jäävuoren pieni huippu, joka valitettavasti antaa rapteollisuudesta ironisesti köyhän (heh heh) kuvan.
Ja kun sitä hyvää, rapvastaisellekkin kelpaavaa hoppia löytyy, ei sitä usein myönnetä räpiksi. Tätä kertoo esimerkiksi monen nip hop-bändin (Japanilainen hiphop, Nippon Hip hop) tagittaminen Last.fmssä j-rockiksi tai j-popiksi. Home Made Kazokun ja nobodyknows+n jokainen tietävät vähintäänkin animesarjojen tunnareista (Esim. Eureka Sevenin toinen OP on Kazokun Shounen Heart). Itsekin aikoinani spottasin SOUL'd OUTin Yakitate!! Japanin toisesta EDstä (To all tha dreamers). Sydäntä tosin lämmittää jonkin verran, kun ihmiset suu muikeana kertovat näitä kuunneltuaan, että eiks kaikki hiphop ookkaa sellast 50 cent paskaa. Vanhat animeparrat varmasti muistavat BoAn kappaleen Every Heart, mutta tuskin tietävät korealaisen teinisensaation olevan r'n'b-artisti, joka on väännellyt kollaboraatioita jopa m-Flon kanssa ja keikannut useampaan otteeseen supersuositulla yhteisbiisillä the Love Bug.
Tietenkin nyt joku viittaa ja sanoo, että paskaa puhut, ei tuo mitään r'n'btä tai hoppia ole, tuo on ihan tyylipuhdasta poppia. Mutta tämä vain todistaa urbaanin musiikin laajaa skaalaa. Se onkin yksi syy sille, miksi rakastan sitä niin paljon; nimetkää yksikin soitin jota räpissä EI ole toistaiseksi käytetty. Toinen syy on etenkin länsimaalaisesta räpistä virtaava energia ja tunnelma, jollaista en pysty kokemaan toisaalla. Liian usein näkee kaikenlaisia nojatuolianalyytikkoja, joiden mukaan rap ei ole musiikkia "ku siin vaa puhutaa". Sanojen riimittely, taitava verbaaliakrobatia ja MC:n toimiva flow on lähes hypnoottista, vaikka musiikkina toimisi pelkkä jauhava pohja.
Mikä ero japanilaisen ja korealaisen hiphopin välillä muuten on länsimaalaiseen? Siinä missä länsimaalaisen räpin keskeinen aihe on kritisoida yhteiskunnan epäkohtia, ottavat itäiset vastaavat kaikesta ilon irti ja räppäävät mistä tahansa aiheesta, joka sattuu olemaan letkeä sekä inspiroiva. SOUL'd OUT ja RIP SLYME pistävät mitä sattuu verseihinsä, aina maidonjuomisesta avaruusmatkailuun, joka etenkin m-Flolla toistuu usein, onhan bändin nimikin lyhennys "mediarite flow"sta. Vakavempia aiheitakin käsitellään, kuten aikuiseksi kasvamista Kick the can crewin kappaleessa Unbalance. Lähestymistapa on vain vähemmän aggressiivinen kuin meren toisella puolella.
Aloittelevalle nip hop/j-hop/j-urban-harrastajalle suosittelen etenkin m-Flon tuotantoa. m-Flon duo, MC VERBAL ja Taku tuottavat elektronisvaikutteista mutta ennen kaikkea monipuolista hoppia, josta varmasti paatuneinkin räpinvihaaja löytää omat suosikkinsa. Edellä mainittu the Love Bug on kenen tahansa makuun.
Suosittelen myös m-Flon live-esiintymisien katselua. Meno on uskomaton, kun Verbal hyppii irokeesissa ja smokissa tervehtimään keski-ikäistä osallistujaa samalla kun Astrosexy soi taustalla.
Regrelin eli Reggyn j-urban/anime/yms-aiheinen blogi, jonka nimi on spawnannut SOUL'd OUTin samannimisestä sinkusta. Armotonta hoppariotaku-hybridin avautumista.
WAKE UP PEOPLE -
Koska hiphop ei ole vain 50 sentin arvoista.
