Spoileri: Nämä kaikki tekevät rapmusiikkia.
Kun hiphopista 2000-luvun alkupuolella tuli sitten lähiöiden valkoisten lasten suosimaa supertrendikästä musiikkia newskool-gangstaräpin "avulla", Suomessa näytti hiphop-kulttuuri saavuttavan uskomatonta suosiota. Lökäpöksyt piti olla kaikilla ja perseessä micmacin merkki. Skeittarit täytyi saada, lauta samaten, vaikka oikeasti ei skedettäessä osattu tehdä kuin kuppainen ollie. Joka onnistui vain puoliksi. Joku saattoi (hölmön tuurilla tosin) osata heikosti railitempun.
2000-luvun vaihteessa myös MC Petri Nygård mullisti teinejä sanomalla suoraan V*tun Suomirokki! samannimisessä kappaleessaan. Nygård oli Nuera-nimisen Tamperelaisen rapduon kuvitteellinen luomus, nääsvilleläinen renttu joka dissasi kaikkea ja kaikkia, tahtoi skorettaa Nylon Beatin tyttöjen kanssa sekä kiroili kuin turkkilainen. V*tun Suomirokki! viestitti mediateollisuudelle olevan vihdoinkin se aika, milloin kaksiosaista nimeä kantavat suomirokkibändit oli aika unohtaa ja äkäseen.
Mun Levy! oli Nygårdin kultaa myynyt lätty, jota räkänokat popittivat vanhemmilta salaa. Myös minä sain osani vihaisen maman kauhistuksesta, kun silloin ala-asteella osasin Mee vittuun Petri!-biisin jokaisen törkyversen ulkoa. Ei luultavasti ole täyttä paskapuhetta kun sanon, että tämä liikkeelle sysätty lumipallo on syy sille miten suomalainen populaarimusiikki levisi monipuolisesti suuremman yleisöön tietoon (vaikka tietysti Stratovarius nyt keikkasi ties missä).
Valitettavasti hiphop-trendi, kuten muutkin ohimenevät fadit, oli hyvin pinnallista. Scary Movie jointtipössyttelyineen oli varhaisteinien mielestä hysteerinen leffa, vaikka yhdestäkään urban slang-lauseesta ei ymmärtänyt että mitä helvettiä se oikein tarkotti. Kovasti WHASSUP HOMEBOY/DAWG/HOMIE/G tykättiin silti hokea. Ja kuten oletettua, alati masentuvan länsimaalaiston suosioon nousi sittemmin rock (kun itse olin jo luojan kiitos kasvanut yläasteelta ulos) ja rap jäi historiaan, typeräksi ja sisällöttömäksi leimattuna. Mitäpä muuta voi odottaa, kun Suomen ainoa musiikkikanava (Voice) näyttää vain grindaavaa gangstaräppiä, joka ei koskaan voisi yltää 2pacin (Rest in peace, 2boy *haikeuden kyynel*) tuotannon tasolle.
En edes jaksa ajatella niitä lukemattomia kertoja, kun olen ihmisten musiikkimakua tutkaillut; lähes poikkeuksetta profiilissa seisoo notta "Kaikki muu musiikki menee paitsi purkkapop ja rap", yleensä tätä seuraa myös muutaman lauseen kankea selostus siitä miten sielutonta ja teollista se paha naisia alistava rapmusiikki oikein on.
Toisaalta ymmärrän näitä pikkuvanhoja taiteilijasieluja jokseenkin, kyllä mullekin on melkoinen paskan maku jäänyt suuhun goottirokista kun olen Tokio Hotellin musiikkivideoita seurannut ja coneissa hajoillut kirkuville j-rokkarilaumoille.
Mutta ymmärrän, ettei kaikki goottirokki ole ihan täyttä levy-yhtiöiden pässinnarussa kulkevaa sbärssiä, eivätkä kaikki sitä kuuntelevat huomionkipeitä kusipäitä. Kuuntelenhan itsekin Mindless Self Indulgenceä, bändiä en kyllä ota tosissani, tekevät vain pirun hyvää ravemetallia. Linkin Park on minulle nörttimetallia, vaikka kliseeksi yltävät angstihaavaiset sanoitukset eivät siltä vaikuttaisi. Kahden pennin bling bling-bitch-pimp-gangstarap on vain se jäävuoren pieni huippu, joka valitettavasti antaa rapteollisuudesta ironisesti köyhän (heh heh) kuvan.
Ja kun sitä hyvää, rapvastaisellekkin kelpaavaa hoppia löytyy, ei sitä usein myönnetä räpiksi. Tätä kertoo esimerkiksi monen nip hop-bändin (Japanilainen hiphop, Nippon Hip hop) tagittaminen Last.fmssä j-rockiksi tai j-popiksi. Home Made Kazokun ja nobodyknows+n jokainen tietävät vähintäänkin animesarjojen tunnareista (Esim. Eureka Sevenin toinen OP on Kazokun Shounen Heart). Itsekin aikoinani spottasin SOUL'd OUTin Yakitate!! Japanin toisesta EDstä (To all tha dreamers). Sydäntä tosin lämmittää jonkin verran, kun ihmiset suu muikeana kertovat näitä kuunneltuaan, että eiks kaikki hiphop ookkaa sellast 50 cent paskaa. Vanhat animeparrat varmasti muistavat BoAn kappaleen Every Heart, mutta tuskin tietävät korealaisen teinisensaation olevan r'n'b-artisti, joka on väännellyt kollaboraatioita jopa m-Flon kanssa ja keikannut useampaan otteeseen supersuositulla yhteisbiisillä the Love Bug.
Tietenkin nyt joku viittaa ja sanoo, että paskaa puhut, ei tuo mitään r'n'btä tai hoppia ole, tuo on ihan tyylipuhdasta poppia. Mutta tämä vain todistaa urbaanin musiikin laajaa skaalaa. Se onkin yksi syy sille, miksi rakastan sitä niin paljon; nimetkää yksikin soitin jota räpissä EI ole toistaiseksi käytetty. Toinen syy on etenkin länsimaalaisesta räpistä virtaava energia ja tunnelma, jollaista en pysty kokemaan toisaalla. Liian usein näkee kaikenlaisia nojatuolianalyytikkoja, joiden mukaan rap ei ole musiikkia "ku siin vaa puhutaa". Sanojen riimittely, taitava verbaaliakrobatia ja MC:n toimiva flow on lähes hypnoottista, vaikka musiikkina toimisi pelkkä jauhava pohja.
Mikä ero japanilaisen ja korealaisen hiphopin välillä muuten on länsimaalaiseen? Siinä missä länsimaalaisen räpin keskeinen aihe on kritisoida yhteiskunnan epäkohtia, ottavat itäiset vastaavat kaikesta ilon irti ja räppäävät mistä tahansa aiheesta, joka sattuu olemaan letkeä sekä inspiroiva. SOUL'd OUT ja RIP SLYME pistävät mitä sattuu verseihinsä, aina maidonjuomisesta avaruusmatkailuun, joka etenkin m-Flolla toistuu usein, onhan bändin nimikin lyhennys "mediarite flow"sta. Vakavempia aiheitakin käsitellään, kuten aikuiseksi kasvamista Kick the can crewin kappaleessa Unbalance. Lähestymistapa on vain vähemmän aggressiivinen kuin meren toisella puolella.
Aloittelevalle nip hop/j-hop/j-urban-harrastajalle suosittelen etenkin m-Flon tuotantoa. m-Flon duo, MC VERBAL ja Taku tuottavat elektronisvaikutteista mutta ennen kaikkea monipuolista hoppia, josta varmasti paatuneinkin räpinvihaaja löytää omat suosikkinsa. Edellä mainittu the Love Bug on kenen tahansa makuun.
Suosittelen myös m-Flon live-esiintymisien katselua. Meno on uskomaton, kun Verbal hyppii irokeesissa ja smokissa tervehtimään keski-ikäistä osallistujaa samalla kun Astrosexy soi taustalla.
No comments:
Post a Comment