Friday, April 11, 2008

Taideopetuksesta

Selasin eilen kahden suomalaisen taideopiskelijan tekemää mangaa, jota heidän koulunsa oli julkaissut luultavasti omakustanteena. Lehdykästä pyydettiin reippaasti seitsemää euroa,
eli toisinsanoen enemmän kuin suurimmasta osasta autenttista markettimangaa (joka keskimäärin on 5.50-5.60e/kirja) . Tietenkin sitä ajattelee että ehkä tämä on yksityiskohtaista full colour-vääntöä, oikeiden taideopiskelijoiden tuotosta. Koska he opiskelevat taidetta, he luonnollisesti osaavat sitä ammattilaisen tasolla, vai mitä?

Noh, miten sen ottaa. Jos kutsut viivottimella vedettyjä laatikkotaloja, strippisarjan tyylistä kuvakulmaa, huonoa anatomiaa ja character sheetistä jatkuavaa poikkeamista hyväksi, niin mikäs siinä. Koska luonnollisesti en ole taideopiskelija vaan itseoppinut harrastajapiirtäjä, en tiedä, mitä Suomen taidekouluissa oikein opetetaan. Jäljestä päätellen veikkaisin että metodit ovat ala-asteelta tuttua pakopisteen kertausta ja realismin opetusta tehtävällä "piirtäkää parinne kasvot/käsi/penis/maksa". Niin huonoa se vain on.


Anatomian pikakurssi

Alaan tutustunut ystäväni joskus kertoi, että eräs ulkomaalainen työntekijä oli naureskellut Suomen ala-arvoiselle kuvataideopetukselle. Mikä täällä sitten on ongelmana? Jos mietin asiaa, tajuan itsekkin, että suurimman osan anatomiatietoudesta, tasoperspektiivista, väritys- ja varjostustavoista ynnä muusta olen löytänyt netin erilaisilta opetussivuilta. Koulussa olen istunut kuviksentunneilla niin kauan kuin muistan, mutta mitään en sieltä suoraan sanottuna ole oppinut, muuta kuin että yläasteen kiukkuisen taidemaikan mielestä kuvani olivat perseestä revittyjä. Osaksi tämä tietenkin oli totta, mutta miten olisin voinut piirtää parempaa, kun tietoa ei ole tarjottu? Ns. Oikeaa anatomiaa ja valotusta sekä perspektiiviä rupesin oppimaan vasta lukiossa, kun sarjakuvia piirtävä opettaja käytti energiansa muuhun kuin nalkutukseen, kuten sellaiseen jännään asiaan kuin opetus.

Yläasteen ihanasta opettajasta tulikin mieleeni tapaus, jossa suomalainen vaatetusalaa (?) opiskellut manganpiirtäjä oli lopputyönsä (?) vaatemalleille tehnyt kuteisiin sopivat animekasvot. Kuvassa ei teknisesti ollut mitään väärin, mutta rva/hra opettaja oli läntännyt portfolion päälle kauniin lapun, joka loihe lausumahan "LIIKAA MANGATYYLIÄ, HANKI OMA TYYLISI". Huhhuh?

Kuka tahansa ymmärtää vähäiselläkin aivotoiminnalla taideopettajien vittuuntumisen mangaan kun kawaiineko95 kavereineen piirtää jokaiseen kuviksentyöhönsä Inuyashasta läpi ihanan koirademonin, kädet piilotettuina selän taakse ja suoraan edestä piirrettynä. Mutta meillä Suomessa tuntuu olevan tapa vittuilla ja valittaa sen sijaan, että esimerkiksi opastettaisi kehittävästi. Tämä toistuu myös paikallisessa animefandomissa hyvin, hyvin usein. Tähän lempiaiheeseeni palaan luultavasti myöhemmin.

Tämä tapa menetellä ei jätä jälkeensä potentiaalisia ja taitavia taiteilijoita, pelkästään katkeria elitistejä (en uskonut, että joutuisin käyttämään tuota kirosanaa), jotka tykkäävät kaikista eniten siirtää omaa turhautumistaan eteenpäin. Kun tätä pikku-Tanemura Arinaa on loukattu, hän yrittää epätoivoisesti päästä eroon geneerisestä ja kopioidusta animetyylistään ..... kopioimalla muiden tälle tasolle päässeiden tyyliä. Sen sijaan, että oikeasti haettaisi kirjastosta se saakelin taideopas ja syvennyttäisi lukemaan sitä sekä harjoittelemaan ankarasti, kasvatetaan sen animehahmon nenää, väännetään silmiä pienemmiksi ja muutetaan vähän kasvojen muotoa. Tuloksena silvotun animetyylin näköinen kummajainen, joka lähinnä viestittää tekijänsä epävarmuudesta. Koska uudelleensyntynyt, tuhkasta noussut taiteilija pitää itseään nyt parempana ihmisenä vain koska ei haaskaa aikaansa siihen mainstream-animetyyliin, jää häneltä tekninen kehitys täydellisesti kesken. Neljä vuotta hujahtaa helposti ilman, että piirtäjä tajuaa ettei korvan paikka ole suupielessä.

Mutta koska jo johdannossa mainitsin, ohimenevät trendiaallot ovat taipuvaisia olemaan lyhyitä, impulsiivisia ja ennen kaikkea pinnallisia. Mangaa ostetaan ja faneja tulee kiihtyvään tahtiin maailmanlaajuisesti, japanilainen musiikki (lähinnä visual kei ja j-pop) myy laadusta huolimatta ja niin edelleen. Kauppiaat ja amatöörit tietysti älyävät takoa, kun rauta on vielä kuuma.



Onko länsimaalainen manga sitten ihan täysin syvältä paskanhajuisesta perseestä? Ei, mutta se, mikä etenee julkaisemisasteelle ei edes yritä olla autenttisen kaltaista. Manga ei yleisiä luuloja vasten ole pelkkää isoja silmiä, kiiltäviä hiuksia, hikipisaroita ja slapstickkiä, eikä sitä voi opettaa edes (-> varsinkaan) Christopher Hart (sivun selaaminen omalla vastuulla) tai Katy Coope. Länsimaalaisella mangalla on omat kauniit helmensä, jotka todistavat että realismi ja manga voi kulkea käsi kädessä, mutta niitä saa vain etsiä kiviä kääntämällä. Vai mitä sanotte ?

No comments: