Asia Engineer: Eternal Pose sekä SOUL'd OUT

Onnistuin hajottamaan rakkaan koneeni imuroidessa pölykerrostumia kopan sisältä, joten olen ollut viikon evakossa mammani läppärillä. Tästä johtunut siis Wekapipon kummallinen hiljaisuus, sillä tiedostot ynnä muut olivat kaikki tänään takuuhuoltoon lähteneellä rakkineella. Saa nähdä kuinka kauan sitä vehjettä jaksavat siellä pitää, kyseessä tuskin kun on mitään vakavaa.

Jottei blogini saldo menisi pelkäksi peppupurnaamiseksi ja marinaksi fandomin epäkohdista, päätin että juttelen tänään seinien kanssa ja käyn itseni puolesta läpi innostustani japanilaiseen hiphoppiin ja esittelen Sen bändin, jonka ansiosta olen täällä puhumassa urbaanin musiikin puolesta. Jos joku vaikka suistuisi samalle tähdenlentojen sekä kesäauringon valaitsemalle tielle.

Olen siis aina osannut arvostaa hiphoppia ja jazzia, sitäpaitsi juontaahan suurin osa pop-musiikista juurensa nimenomaan jazzin pohjilta. Aasialaisesta hiphopista ei tosin koskaan ollut sen suurempaa käsitettä koska ajatus muusta kuin j-popista tai rockista oli joskus ollut kovinkin absurdi, kuten monella muullakin nykypäivänä. Mutta muutama vuosi sitten kuulin One Piecen 15. lopputunnarin.

Kyseessä oli siis Asia Engineerin Eternal Pose.



One Piecen luoja, Eichiiro Oda, on tunnetusti hiphopin ystävä (mainitsee idoleikseen mm. Eminemin), mikä näkyy jo pelkästään sarjansa hahmodesigneissä ja tunnelmassa. Ei siis ihme, että näin hellyyttävä hiphop-balladi eksyi lopputunnariksi.

Sitten tuli anime nimeltään Yakitate!! Japan, jota kaverini kovaan äänen fanittivat, ja sen toinen lopputunnari.



Soul'd Out - To all tha dreamers. Soul'd outin kolmioon (S'O triangle) kuuluu MC Diggy-Mo, Beatbox-MC Bro-hi sekä trackmaster-DJ Shinnosuke. Pumppu on julkaissut tähän päivään mennessä 11 studioalbumia, joista viimeisin Flip side collection (kokoelma B-side-biisejä) kolahti ulos maaliskuussa, sitä ennen taas kokonaan uusien biisien lätty ATTITUDE tammikuussa. Ohessa B-side-albumin ehkä parhain raita, jonka mukaan meinasin aluksi blogini nimetä kunnes sain tietää nimen tarkoituksen.

Picana

Lastentarhan kaitsijana

(Pst: nykyään anonyymitkin voivat kommentoida blogipostauksiani. Ensimmäistä trollia odotellessa.)

Kikucon siis oli ja meni, itse en ollut paikalla perinteisestä syykolmiosta: ei rahaa, ei aikaa, ei cossia. Käyn coneissa lähinnä pelkästään cosplayn takia, sillä yhden viikonlopun ajan saan kuvata lempihahmojani oikeassa elämässä ja kulkea niin hulluissa vaatteissa julkisilla paikoilla kun ikinä haluan. Toisaalta vaikka tämä käy iän myötä hieman hankalammaksi, ja junaan en mielelläni mene täydet vermeet päällä kykkimään.

Normaalin käsityksenhän mukaan coneissa käydään harrastelijasyistä tapaamassa muita alan ihmisiä, mahdollisesti shoppaamassa exclusive-kamoja joita normaalisti saa tilata Japanista asti, kuuntelemassa paneelikeskusteluja ja seuraamassa animeaiheisia kilpailuja.

Mutta jos niin olisi. Jo viime vuoden Animeconissa huomasin muutoksen suunnan, kun joukko 10-15 vuoden ikähaarukan esiteinejä marssi letkajenkoissa ja muissa yhtä hassuissa kulkueissa ja kävivät pyytelemässä närkästyneitä sivustaseuraajia mukaan. Elefanttimarssivat itsensä melkein pihaan tulleiden autojen alle, tukkivat liikenteen muilta osallistujilta ja ennen kaikkea pitivät korviahuumaavaa meteliä. Tampere Kuplii jatkoi perinnettä, ernujen omat aktiviteetit ajoivat itsehillintäänsä äärirajoille venyttävät ihmiset muille tapahtuma-alueen laidoille. Ernujen animeharrastuksen "vakavuudesta" kertoo ehkä jotain sekin, että cossaajia ei kupliissa ollut kuin kourallinen (ja siihenkin mahtuu kaksi kappaa narutoa ja sasukea), mutta j-rokkareita kyllä tuhatpäinen mordorin sotajoukko.

Kikuconissa taisi sitten jengillä napsahtaa aivo lopullisesti ernujen pullonpyörityksen takia. Koska en itse ollut paikalla, niin oletettavasti en voi sanoa mitään omaan kokemusperään juontavaa. Mutta koettuani Animeconin sekä TaKun kauheudet, voin helposti simuloida itselleni tuonkin ihanan kokemuksen. Eräs sankari tuli ja tönäisi jalkaterällään kameraorjaamme, sen jälkeen laski takamuksensa viereemme ja alkoi heittelemään pikkukivillä. Jannun ikä oli varmasti päälle viidentoista. Miksi järjestysmiehillä riittää jaksamista jonojen ja proppien vahtaamiseen, mutta kun keskellä käytävää tai yleistä aluetta ringissä istuvat lapsoset möykkäävät ja häiritsevät selkeästi muita ihmisiä, he voivat vain kohautella olkiaan?

Oletettavasti he eivät voi alkaa erittelemään että sinulla on tartaanihousut ja emoleikkaus, out of the door. Siitähän seuraisi peppukipeää itkua jälkipuinnissa ilonpilaaja-turvasetien epäreilun käytöksen takia. Mutta se, että coneista tulee ernujen omia hassunhauskoja miittipaikkoja, joissa voi riehua kuin lastentarhassa, ei ole myöskään hyvä vaihtoehto. Kun Animecon IVssä pidin Narutotunnarien huudatusta ghettoblasterista kamalana, en osannut arvata, millaiseksi meininki parissa vuodessa muuttuu. Kun vielä joukkoon lisätään vaahtosammuttimen kokoiset 12-13-vuotiaat pikkurokkarit jotka tulevat pummaamaan tupakkaa, ei melkein kehtaa alueella vitutusta poltellakkaan pois. Mitä tällaisille tapauksille voisi tehdä? He aiheuttavat A-luokan vitutusta kaikille muille, jotka ovat paikalla tapahtuman ainutlaatuisuuden vuoksi, mutta ulos niskaperseotteella heittäminenkään ei käytännössä ole mahdollista.

Hyvänä alkuna kokisin niiden vihoviimeisten kylttien kieltämisen conialueella, kuten joissakin jenkkiconeissa on jo käytäntönä (jotain XX miitti here-merkkiplakaatteja ja hahmokeskeisiä lukuunottamatta). En aio todellakaan halata yhtäkään raitasukkaa vaikka kuinka kulkisi FREE HUGS ^_^-paperin kanssa ympäri nurkkia. Halaan mielelläni vain ja ainoastaan niitä, jotka tahtovat halata cossini takia. Eihän näistä(kään) ole mitään konkreettista haittaa yhteisölle, he eivät kuitenkaan käy kenenkään päälle väkivaltaisissa merkeissä, mutta toisaalta ei viinalta haiseva spugekaan tuhoa bussissa paikkoja, mutta voi silti möykkäämisellään ja hajullaan ällöttää muita matkustajia, joita on parhaimmillaan monta kymmentä.

Miljoonan ernun ihkujen seuraleikkien kieltäminen tietty maksaisi kävijöitä, kun KawaiiKyo^^94 ei viitsi kavereineen tullakkaan paikalle kun isot pahat paskapääjärjestäjät kielsivät joukkoglomppailun ja vesisodan, koska ne ärsyttivät vain 2000 muuta kävijää. Mutta vastalahjaksi yhteisö saisi viihtyisän conialueen, josta ei tarvitsisi jatkuvasti liikkua sivummalle ernuja vältellessä. En varmasti ole yksin mielipiteeni kanssa, eikä olisi ensimmäinen kerta, kun joku sanoo jäävänsä conista pois pelkästään siellä rellestävän asennevammaisen nuorison takia.

EN MÄ EES TYKKÄÄ MANGASTA!!!!

Tsubasa kirjoitti muutama päivä takaperin blogissaan itsepetoksessa elävistä taiteilijoista. Kirjoitin samasta aiheesta viime kuussa, ja päätin sitten jatkaa juttuani.

Otakuhistoriaa minullahan riittää runsaat seitsemän vuotta (en kuseta, koneelta löytyy vieläkin Naruton promoskanneja jotka julkaistiin ennen koko sarjan alkamista 2002), ja kun animesta sitten tuli muotia muutama vuosi takaperin, olin herkässä murrosiässäni häkeltynyt sen äkkinäisestä suosiosta. Siinähän iässä kaikki suosittu on ihan komformistista paskaa, josta vain nuorassa vedettävät lampaat pitävät, joten pikkuhiljaa turhautumiseni kuvastui vittuuntumisena animeen ja sen fanijoukkoon. Kävin läpi sen saman asennevamman kuin moni muu tällä hetkellä: piirustukseni olivat jotain epätoivoista "siis lol mä en harrasta animee tai mangaa"-luokkaa jotka kirkuivat omaperäisyyden pakkomielteistä hakemista. Mikään anime ei vain yksinkertaisesti voinut olla hyvää, "jotaa miyazakin leffoi" ja Cowboy Bebopia lukuunottamatta. Kaapissa sitten piirtelin söpöjä kissatyttöjä jotka selitin vain vittuiluna animea kohtaan.

No, se oli silloin, ja olen päässyt syövästäni yli aikoja sitten. Animea ei saanut otakusta irti edes hakkaamalla, ja hyvä niin. Nykyään harjoittelen ns. perinteistä taidetta todellisen maailman malleilla, jotta voisin täydentää sillä mangatyyliäni. Animea kuluu joka päivä, enkä häpeä myöntää sitä. Se on vain elämäntapa, vaikka tuossa teini-iän vaiheessa junnaavat trendiboheemit sitä koittavat kiistää.

Tämä on tavallaan aasinsilta erään hupivideon levitykseen, vaikka suurin osa on sen kerennyt ehkä näkemään. Olen valitettavasti koukussa MTV3n Luukusta lukaali-ohjelmaan, osaksi sen takia että telkkari nyt sattuu jäämään Salkkareiden jälkeen päälle ja esitysaika natsaa. Niille, jotka eivät sitä jo tienneet, tiedoksi että ohjelmassa on ideana kunnostaa kahdessa päivässä viikottaisen kilpailijan koti ronttaamalla vanhat mööbelit lavalle. Budjetti määräytyy tavaran painon mukaan. Anyways, Kuukausi tai pari sitten ohjelmassa rempattiin erään vantaalaisen opiskelijan kerrostalokämppä, ja jo alkuhaastattelussa läheiset kertoivat tämän Kamillan harrastavan animea sekä mangaa. Shitstorm ahoy, tuumasin, ja jäin seuraamaan mielenkiinnolla.

Kamilla vaikutti jo alusta lähtien perinteiseltä elitistifanilta joka kysyttäessä animeharrastuksesta tuhahtaa lukevansa vain muutamia sarjoja ja muistaa lisätä loppuun harrastavansa muunmaalaistakin sarjakuvaa, hätäisesti mainiten pari esimerkkiä loppuun. Remonttitiimi kyseli toivomuksia ja tyttö sanoi, ettei mitään erikoista ole mielessä, "jotain itämaalaista".

Kun tavaroita sitten lähdettiin raahailemaan, ei naikkosta kiinnostanut kuin kaninhäkin nippusiteiden ränkläys. Useaan otteeseen sai juontajaparka käydä kehottamassa kiirehtimään ja keskittymään helppokantoisempien tavaroiden roudaamiseen. Kun asunto oli tyhjä ja asukas lähetetty hemmotteluviikonlopulle Helsinkiin, alkoi sitten ~11000 euron arvoinen uudistusprojekti. Joukko työskenteli ihailtavan omistautuneesti ja ahkerasti, sillä "kovia kokeneen" astmaatikon (?) läävä oli pakko saada 48 tunnissa kondikseen.

Tuloksena oli hyvin esteettinen japanilaistyylinen asunto, ja kävivät naapuritkin ihailemassa että tästä se varmasti tykkää. Seinää koristi upea Gunnmstä (Battle Angel Alita) tuttu Gally puhaltelemassa kuplia. Mitä Kamilla tykkäsi, kun astui sisään uuteen, pimpattuun kotiinsa?



Niinpä niin.

Undergroundia mainstreamia

Tänään meinasi tosissaan perse tipahtaa tuolilta alas, kun huomasin että Otakunvirka on lisännyt spontaanisti Wekapipon linkin sivupalkkiinsa. Elämäni paskahalvaushan siinä pamahti, kun tutunoloinen nimi pongahti esiin. Ensiksi olin varma, että näin väärin, seuraavaksi taas päätin tämän kaiken olevan unta. Toisinsanoen Kiitokset siis Tsubasalle ilmaisesta mainonnasta kunnianosoituksesta!

That aside, ajattelin tänään hieman puhua j-musiikin tilasta Suomessa ja vähän muuallakin. Ne, jotka ovat yhtä tylsistyneitä kuin minä, saattavat joskus selailla IRC-gallerian miniquizzeja, joita ihmiset pastevat sitten päiväkirjoihinsa filleriksi, kun mitään oikeaa asiaa ei näytä olevan. Kaverillani sattui sitten täyttelemään j-musiikki-aiheisen testin, joka sai hänelläkin pienen lolwut-reaktion aikaan. Annetaan esimerkin puhua puolestaan:

2. Mitä näistä kuulit ensimmäisenä?
[ ] Antic Cafe
[ ] Ayabie
[ ] Dir en grey
[ ] Miyavi
[ ] Gackt
[ ] the GazettE
[ ] Joku muu, mikä?

Huomaatteko pienimuotoista suppeutta vaihtoehdoissa...?

3. Ihailetko jotakin tyyppiä seuraavasta listasta?
[ ] Reita
[ ] Ruki
[ ] Aoi
[ ] Uruha
[ ] Bou
[ ] Shinya
[ ] Kyo
[ ] Miku
[ ] Kanon
[ ] Teruki
[ ] Kai
[ ] Maya
[ ] Miyavi
[ ] Gackt
[ ] Hizumi
[ ] Exo-chica

Entä tässä?

No, jollette vieläkään ymmärrä, että mistä on kyse, niin seuraava osa toivon mukaan auttaa:

4. J-musiikkigenret, joista pidät:
[ ] Kaikki käy - kaikilla tyyleillä voi olla jotain hyvää.
[ ] Visual kei
[ ] Oshare kei
[ ] Angura
[ ] Eguro-tekno
[ ] Siis täh…?

Vaihtoehdot ovat siis Visual/Oshare/Angura-kei tai "kaikki käy". Onko tähän oikeasti tultu? Japanista ei siis suomenkielisen yhteisön mukaan tule muuta kuin kei-tuotetta, joka ei edes paikan päällä, ainakaan Oriconin listojen mukaan, kovin hyvin menesty? Tottahan se on, että kun ei omassa maassa leipä tule pöytään keikkaamisella, niin matka käy Eurooppaan. Kei-scene on äärettömän suosittua niin Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa, että keikat myydään loppuun nopeammin kuin silmä ehtii seurata. Fanit matkustavat isin rahoilla vaikka Saksaan asti nähdäkseen Kyo-saman vielä viidennen kerran. Mutta onko tilanne sitten sama ihmemaa Japanissa sateenkaaren toisella puolen, jossa ihmiset asiantuntevien™ j-rokkareiden mukaan pukeutuvat "tosi omaperäisesti" ja palvovat rivissä Mana-samaa lolitahelmat liehuen?

Jos luomme pienen silmäyksen Oriconin sijoituksiin esimerkiksi vuodelta 2007 (joka kuitenkin mittaa Japanin myydyimpiä levyjä) ei taida siellä hirveästi tämän genren edustajia pyöriä. Sen sijaan listoja hallitsevat tavalliset pop- tai rock-bändit. Esimerkiksi kotimaassaan äärettömän suosittu ja pitkän uran tehnyt B'z, r'n'b-pop-laulaja Koda Kumi, Mr. Children, Utada Hikaru sekä kaikenlaiset Johnny & Associates-bändit (Arashi, KinKi Kids, NEWS, Tackey&Tsubasa yms.). J-urban-genreäkin löytyy Ketsumeishiä TOP-10:stä ja sijoittuneilta SOUL'd OUTtia, Crystal Kayta, CHEMISTRYä sekä m-Flota. Keikkaako näistä vaihtoehdoista yksikään ulkomailla?

Ei, ei keikkaa. Sille ei ole tarvetta, kun ostajia löytyy kotimaastakin. Visual Kei-artisteilla asia ei ole näin, vaikka sitä kuinka yritettäisi väittää. Kyllä, hienoa, että Dir En Grey on tehnyt pikavisiitin jollain singlellään kerran Oriconissa, mutta poikkeus vahvistaa säännön, kuten sanotaan. Aasian ulkopuolella keikanneita kei-scenen ulkopuolelle jääviä bändejä osaan nimetä äkkiseltään vain AAAn (variety-bändi) ja m.o.v.en (Hip hop + eurobeat-fusionbändi). M.o.v.en kulttimaine-luokan suosio perustuu lähinnä Initial D-animen tunnusmusiikkeihin (mm. Rage your dream, Gamble Rumble, DOGFIGHT jne.).



Japanissa tehdään niin äärettömästi erilaista ja monipuolista musiikkia, joten en ymmärrä, miksi täällä Suomessa näyttää siltä, että vain ulkonäköön keskittyvällä ug-genrellä on jotain merkitystä. Kaupoissa näkyy ties mitä asiantuntevaa™ opusta j-rockin saloihin, mutta nähtävästi j-rock on sitten markkinoijille aivan sama asia kuin visual kei. Raadon päälle vielä kaiken lisäksi kustaan tekaisemalla mutu-tuntuman "Japanissa dir en grey on suosituin bändi ikinä"-väite, jolta murenee pohja melko sukkelaan. Vastikään seurasin erään Japaniin vaihto-oppilaaksi lähteneen sällin kulttuurishokkia ja kauhistusta siitä, että eihän tämä ole yhtään sellainen paikka kuin odotin, tämähän on aivan perseestä. Miks kukaa ei osaa englantii ja miks tääl ei kukaa kuuntele diruuu????



Älkääkäkä nyt ihmiset rakkaat ottanut tätä jonain hopparin mutinana siitä, miten yliarvostettua paskaa visual kei on ja kyokin on ällö kun oksentelee faniensa päälle. Vaikka olenkin tätä mieltä, pystyn silti ymmärtämään visual/oshare/mikälie kein suosion suuruuden. Samaa korttiahan käytettiin takavuosien poikabändeissä, otettin 5 erityyppistä nuorta miestä laulamaan teinityttöihin iskevistä aiheista. Same shit, different package. Musiikkina visual kei ei ole mitään niin ylitsepääsemätöntä skeidaa ettei sitä kuunnella voisi, sorruinhan itsekin popittamaan Baiserin Prism-biisiä ties kuinka kauan. Mutta eihän kukaan voi kiistää, etteikö Britney Spearsilla kuitenkaan olisi hyviä biisejä ja hän tosiaan on taidokas laulaja sekä esiintyjä. Eri asia on, haluaako tykätä julkisesti surullisesta narkkarista, jonka itsemurhaa koko maailma odottaa.

Tampere kuplii jälkikäteenkin

Satuin tuossa lämpimikseni lukaisemaan postauksen Bubukuutista jota pitävät Niidel rouvineen, ja se palautti näin koulukiireisiin hukkuvan lukion loppusuoraa vetelevän opiskelijan muistelemaan melkein kuukauden takaista Tampere Kupliita. Olin paikalla kahden kaverini kanssa cosplayn merkeissä viettelemässä hyvinansaittua lomaviikonloppua. Vaikka kaiken asvaltintallauksen jälkeen reidet olivat kipeinä ja väsymys jumalaton, niin hauskaa meillä oli.



Olin siis itse the Melancholy of Suzumiya Haruhista tuttu Koizumi Itsuki (kuvassa vasemmalla) ja Suikka täydensi pariamme Kyon-cossillaan. Kameraorjanamme toimi lojaalisti ja ammattitaitoisesti kavaljeerimme Simo.

Tapasimme myös suloisen Oulun Haruhin, joka ilahtui suuresti läsnäolostamme sekä suostui ilomielin yhteiskuvaan. Kiitos hänelle, eeppinen kohtaamisemme teki conista onnistuneen!

Paricosplaystamme tuli paljon positiivista palautetta. Jälkeenpäin sain kuvia selatessani lueskella kommentteja söpöydestämme, mikä sytytti cosplayliekin sisälläni uudestaan, pitkän tauon jälkeen. Kaiken lisäksi tämä oli ehkä onnistunein cossini tähän mennessä, sillä paikan päällä olleet olivat luulleet allekirjoittanutta miessukupuolen edustajaksi melkoisen ahkeraan. Jotkut saattaisivat mennä peilin eteen itkemään menetettyjä naisellisuuspisteitään, mutta itse saatoin vain myhäillä päämääräni saavutusta.

Ainoa seikka, mikä tästä aiheesta jäi kaivelemaan sydäntäni, oli se, miten suurin osa ei sitten kuitenkaan tunnistaneet meitä. Haruhi on arvattavasti tunnistettu animeikoni, mutta todistettavasti tätä cossaavat eivät ole katsoneet koko sarjaa kuin ehkä satunnaisen jakson. Mitäpä suotta, eihän Kyon ole kuin koko sarjan minäkertoja ja päähenkilö. Kyllä, Haruhi EI ole oman sarjansa päähenkilö, vaan objekti, jonka ympärillä kaikki pyörii. Aivan kuten Pokemonissa päähenkilö ei ole Pikachu, vaan Ash Ketchum. Tilanne on hieman sama kuin Neon Genesis Evangelion-cossaajien kanssa, joista hävyttömän moni cossaa Reitä vain ikoniarvon takia katsomatta sarjaa.



Siinä olikin sitten cosplayosiosta tarpeeksi. Paikalla oli jonkinasteinen väkikato, sillä porukkaa ei näyttänyt saapuneen paikalle nimeksikään. Osan tästä ongelmasta selitti conipaikan hajanaisuus. Päästäksesi paikasta A paikkaan B piti patikoida Tampereen halki luoja ties minne, ja infotiskin maakarit tuntuivat olevan kiinnostuneempia kuulumisien vaihtoon pöydän luona parveilevien kavereiden kanssa. Paneeleissa ei tultu käytyä, osaksi niiden aiheiden suppeuden takia. Yaoi- ja cosplaypaneelien laadun saattaa jo arvata, noin bubukuutin postausta lainatakseni:

"-- Luulisin, että paneelin alkuperäinen tarkoitus oli ollut tuoda näitä superpukuilijoita lähemmäs tavallisia ja hieman esitellä, mistä hyvä puku koostuu, paljonko aikaa ja vaivaa siihen menee, jotta kritisoijille “vähän vaihtelua!” selviäisi, miksi jotkut puvut voittavat ja toiset eivät. Nyt paneeli sai jutun kuulostamaan siltä, että nämä kolme oli tuotu paikalle kehumaan itseään ja sen jälkeen itkemään draamasta tosi butthurt-tyyliin.--"

Muistuu hieman mieleen viimevuotinen AMV-kisa, jossa Final Fantasy- ja Princess Tutu-videoiden valtaama ala oli jo lähellä surkuhupaisuutta.

Kameralla tähtäiltiin, harmi kyllä, suurimmaksi osaksi itseämme. Kiinnostavimmat cosplayt olivat Katekyo Hitman Reborn!!-ryhmällä (Pakko huomauttaa vielä Chromen äärettömän seksikkäistä sääristä), jotka mielellään posettivat ja vetivät jos jonkinlaista skenaariota, mitä oli hauskaa seurata penkinreunalta. Tämän takia rakastan cossaajia, jotka keskittyvät hahmonaan olemiseen - eivät silkkaan puvun puunaukseen ja nitkuttamiseen. Toki hienot, viimeiseen asti panostetut puvut ovat kaunista nähtävää, mutta jos hahmoa cossataan vain puvun eikä luonteen vuoksi, katoaa sisältö cosplaysta sukkelaan. Mikään ei ole suurempi pettymys, kuin nokkaansa nyrpistelevä Sailor Moon, joka ei suostu missään nimessä alentumaan pieneen roolileikkiin.

Mutta synkin piirre Tampere Kuplii kakkosessa oli se, mitä mainitsemassani blogituksessakin valiteltiin: Käytös oli kamalaa. Tuskastuneet animekansan cosplayaajat saivat seurata sivusta, kun karjuva ja riehuva ernujoukko leikki kovaäänisiä pihaleikkejään. Kenellekkään ei varmasti jäänyt epäselväksi, että nämä isänmaansankarit eivät olleet tulleet paikalle vain viettääkseen viikonlopun muiden animeharrastajien kanssa, vaan vetämään ties mitä hassunhauskaa kiljuntaa, mitä voisi tehdä ihan missä tahansa muualla. Sunnuntain Mortal Kombat-tappelu oli luultavasti nokkelin keksintö, mitä yhteisö sai aikaan. Mutta senkin mennessä loppua kohti pelkäksi tylsäksi yaoihippeilyksi tunsin äkillistä vetoa mennä sisätiloihin tai mihin tahansa, missä voin lyödä päätä seinään.

Hare Hare Yukai-joukkotanssi olisi ollut hyvä idea, jos sitä ei olisi järjestetty siihen aikaan sunnuntaina kello neljä, jolloin puolet väestä on hiippaillut jo raitioasemalle. Eipä tainnut loppujen lopuksi olla kovin moni sitä tanssimassa.

Mutta kahden kuukauden päästä olisi vuorossa vuoden kohokohta, Animecon 2008. Pukuvalintani ovat näillä näkymin Dr. Stein Soul Eaterista ja aikuinen Rossiu Tengen Toppa Gurren-Lagannista. Näkyillään sitten siellä, toivottavasti suomen animefandom upottaa paikalle hengaamaan tulleen huonosti käyttäytyvän nuorison, joka ei varmasti ole animea koskaan katsonutkaan.

Ketsumeishi: Ketsunopolis 5

1993 perustetun J-Hop-bändi Ketsumeishin kuudetta studioalbumia odotellessa otin käsittelyyn hiljattain lataamani Ketsunopolis 5n, joka ilmestyi elokuun lopussa. Bändin nimi ei vastoin yleistä luuloa tule sanasta ketsu (vapaasti suomennettuna perse) vaan lääkeyrtistä. Bändin albumit eli Ketsunopolisit ovatkin sitten luultavasti eri asia (trans. Persepoliisi).

Joukon muodostavat MC Ryo, vokalisti Ryoji, MC Ookura sekä DJ Kohno. Ketsumeishi on Home Made Kazokun ja Teriyaki Boyzin tavoin Oriconin kartoilla usein kärkilistoilla hyppimässä sinkuillaan ja albumeillaan, esimerkiksi tämä kyseinen Ketsunopolis 5 oli vuoden 2007 8. myydyin lätty.



Tracklisting:

#1: Start
#2: Mata Kimi Ni Aeru
#3: Uta Utai
#4: Danjo 6 Nin Natsumono Go
#5: Summer Days
#6: Ketsumeishi Koujou
#7: Koi No Owari Ha Igaito Shizuka
#8: Happy Birthday
#9: Yume No Naka
#10: Train
#11: VS
#12: Life is Beautiful
#13: Tabibito
#14: Kun Shoku
#15: Sayonara Matane

Ketsumeishi tunnetaan "hyvän olon bändinä", eikä Ketsunopolis 5 ole poikkeus. Reggae-tyylistä letkeyttä olisin kyllä toivonut aikaisempien albumien tapaan enemmän, mutta tällainen kelpaa kesäöihini oikein hyvin. Danjo 6 Nin Natsumono Go saa ihmiset heilumaan, Summer Days taas tuo kaipaamaani letkeyttä koko albumin tarpeeksi. Happy Birthday sulatti sydämeni saksofoneillaan ja rennolla biitillä, kun ehdoton suosikkini Koi No Owari Ha Igaito Shizuka teki sen hellyyttävällä ilmapiirillään. Saman teki jäähyväisbiisi Sayonara Matane.

Levy on ehkä vähän popahtavampaa kuin aikaisemmat Ketsunopolisit, mutta se ei tee siitä yhtään huonompaa. Kesäfiilis tulee huoneeseen vaikka talven tappopakkasilla keskellä mummon mökkiä sukulaisten keskellä.

Ottakaapa sitten lopuksi hieman biisinäytteitä:

Koi No Owari Ha Igaito:



Danjo 6 Nin Natsumono Go:

Clazziquai: Love child of the century

Clazziquai (myös tunnettu nimellä Clazziquai Project) on korealainen fuusiobändi, joka ansaitsee tulla tunnetummaksi kuin se nykyään on. Aluksi UG-bändinä aloittanut kolmijäseninen pumppu julkaisi viime vuonna kolmannen albuminsa, jonka tuossa satuin lataamaan kun olin kipeästi kesäisen lounge-musiikin tarpeessa. Pelkästään Clazziquain nimi (Hangulilla kirjotettuna 클래지콰이 ) tulee sanoista Classic-Jazz-Groove, ja itse musiikki on nättiä housen, jazzin ja elektronisen yhdistelmää. Eli siis kaikki parhaimmat tyrkättynä yhteen, ja kokonaisuus on täydellistä.

Clazziquain jäsenet ovat siis kanadalais-korealaiset siskokset Alex Chu sekä Choi Horan, joille tuottaa musiikkia DJ Clazzi. Bändistä allekirjoittanut kuuli ensimmäistä kertaa m-Flon viimeiseltä m-Flo loves-albumilta Cosmicolor, jossa Alex lauloi korean-englanninkielisellä raidalla Love me after 12 AM.

Saatuani rähmäisiin käpäliini albumin Love child of the century tuli ensimmäiseksi tehtäväksi kääntää hangulilla (eli siis korean merkkijärjestelmällä) kirjoitetut trackit latinalaisille aakkosille. Hangulintaitoni ovat sen verran köyhät, että en uskaltanut (laiskuuttani) alkaa niitä omin käsin transkriptaamaan, joten turvauduin valmisroottoriin. Syyttäkää siis mahdollisista virheistä internettiä.



#1: Prayers
#2: Lover Boy
#3: Saengui Hangaunde (생의 한가운데)
#4: Session 1 All Hail
#5: Gentle Giant
#6: Last Tango
#7: Eseuta (에스타)
#8: Next love
#9: Romeo N Juliet
#10: Flower Children
#11: Session 2 Confession
#12: Geumyoirui Blues (금요일의 Blues)
#13: Glory
#14: bit (빛)

Pääpiirteittäin albumi on nättiä lounge-chillout-musiikkia josta kuka tahansa alan harrastaja tykkää. Kun Clazziquaita arvosteltaessa lausuttiin "Their music is like a cocktail; you cannot put them into one genre, but put together, they create a unique taste that is ever changing and tasty", ei sitä voi kiistää. Yksinkertaisesti sanottuna sekaan on heitetty monen genren parhaimmat puolet ja tarjoiltu talon erikoisuutena. Lätty sopii hienosti taustalle jammaamaan etenkin kesäöisin.

Koko albumi on yhtä hyvän musiikin paraatia, mutta henkilökohtaiset suosikkini levyltä ovat spontaanisti päätettynä Geumyoirui Blues äärettömän mellowilla asenteellaan, Eseuta, groovy Romeo N Juliet sekä menevä Prayers.

Ohessa muutama näytebiisi:

Geumyoirui Blues



Prayers

m-Flo ft. melody. & Ryohei: Miss you

Ok, Miss you on jo melkoisen vanhaa settiä (Julkaistu m-Flon Astromantic-albumilla vuonna 2004 sekä mellowina Nagareboshi-remixinä melody.n albumilla Be as one vuonna 2006) mutta ei kyllä huonone yhdelläkään kuuntelukerralla. Satuin tänään näkemään alkuperäisen musiikkivideon ensimmäistä kertaa elämässäni, ja pakkohan se oli pistää levitykseen.



Videossa ja raidalla esiintyvät siis m-Flon Verbal&Taku-duon lisäksi laulaja Ryohei Yamamoto, joka on ennenkin tekemässä m-Flon messissä musaa sekä päin vastoin. melody. taas on japanilais-amerikkalainen, Hawaijilla kasvatettu tv-juontaja-laulaja, joka on esiintynyt miss youn lisäksi mm. m-Flo loves-sarjan biiseissä Stuck in your love ja sen japaninkielisessä versiossa Born 2 luv u sekä neljällä omalla albumillaan.