Friday, April 11, 2008

Taideopetuksesta

Selasin eilen kahden suomalaisen taideopiskelijan tekemää mangaa, jota heidän koulunsa oli julkaissut luultavasti omakustanteena. Lehdykästä pyydettiin reippaasti seitsemää euroa,
eli toisinsanoen enemmän kuin suurimmasta osasta autenttista markettimangaa (joka keskimäärin on 5.50-5.60e/kirja) . Tietenkin sitä ajattelee että ehkä tämä on yksityiskohtaista full colour-vääntöä, oikeiden taideopiskelijoiden tuotosta. Koska he opiskelevat taidetta, he luonnollisesti osaavat sitä ammattilaisen tasolla, vai mitä?

Noh, miten sen ottaa. Jos kutsut viivottimella vedettyjä laatikkotaloja, strippisarjan tyylistä kuvakulmaa, huonoa anatomiaa ja character sheetistä jatkuavaa poikkeamista hyväksi, niin mikäs siinä. Koska luonnollisesti en ole taideopiskelija vaan itseoppinut harrastajapiirtäjä, en tiedä, mitä Suomen taidekouluissa oikein opetetaan. Jäljestä päätellen veikkaisin että metodit ovat ala-asteelta tuttua pakopisteen kertausta ja realismin opetusta tehtävällä "piirtäkää parinne kasvot/käsi/penis/maksa". Niin huonoa se vain on.


Anatomian pikakurssi

Alaan tutustunut ystäväni joskus kertoi, että eräs ulkomaalainen työntekijä oli naureskellut Suomen ala-arvoiselle kuvataideopetukselle. Mikä täällä sitten on ongelmana? Jos mietin asiaa, tajuan itsekkin, että suurimman osan anatomiatietoudesta, tasoperspektiivista, väritys- ja varjostustavoista ynnä muusta olen löytänyt netin erilaisilta opetussivuilta. Koulussa olen istunut kuviksentunneilla niin kauan kuin muistan, mutta mitään en sieltä suoraan sanottuna ole oppinut, muuta kuin että yläasteen kiukkuisen taidemaikan mielestä kuvani olivat perseestä revittyjä. Osaksi tämä tietenkin oli totta, mutta miten olisin voinut piirtää parempaa, kun tietoa ei ole tarjottu? Ns. Oikeaa anatomiaa ja valotusta sekä perspektiiviä rupesin oppimaan vasta lukiossa, kun sarjakuvia piirtävä opettaja käytti energiansa muuhun kuin nalkutukseen, kuten sellaiseen jännään asiaan kuin opetus.

Yläasteen ihanasta opettajasta tulikin mieleeni tapaus, jossa suomalainen vaatetusalaa (?) opiskellut manganpiirtäjä oli lopputyönsä (?) vaatemalleille tehnyt kuteisiin sopivat animekasvot. Kuvassa ei teknisesti ollut mitään väärin, mutta rva/hra opettaja oli läntännyt portfolion päälle kauniin lapun, joka loihe lausumahan "LIIKAA MANGATYYLIÄ, HANKI OMA TYYLISI". Huhhuh?

Kuka tahansa ymmärtää vähäiselläkin aivotoiminnalla taideopettajien vittuuntumisen mangaan kun kawaiineko95 kavereineen piirtää jokaiseen kuviksentyöhönsä Inuyashasta läpi ihanan koirademonin, kädet piilotettuina selän taakse ja suoraan edestä piirrettynä. Mutta meillä Suomessa tuntuu olevan tapa vittuilla ja valittaa sen sijaan, että esimerkiksi opastettaisi kehittävästi. Tämä toistuu myös paikallisessa animefandomissa hyvin, hyvin usein. Tähän lempiaiheeseeni palaan luultavasti myöhemmin.

Tämä tapa menetellä ei jätä jälkeensä potentiaalisia ja taitavia taiteilijoita, pelkästään katkeria elitistejä (en uskonut, että joutuisin käyttämään tuota kirosanaa), jotka tykkäävät kaikista eniten siirtää omaa turhautumistaan eteenpäin. Kun tätä pikku-Tanemura Arinaa on loukattu, hän yrittää epätoivoisesti päästä eroon geneerisestä ja kopioidusta animetyylistään ..... kopioimalla muiden tälle tasolle päässeiden tyyliä. Sen sijaan, että oikeasti haettaisi kirjastosta se saakelin taideopas ja syvennyttäisi lukemaan sitä sekä harjoittelemaan ankarasti, kasvatetaan sen animehahmon nenää, väännetään silmiä pienemmiksi ja muutetaan vähän kasvojen muotoa. Tuloksena silvotun animetyylin näköinen kummajainen, joka lähinnä viestittää tekijänsä epävarmuudesta. Koska uudelleensyntynyt, tuhkasta noussut taiteilija pitää itseään nyt parempana ihmisenä vain koska ei haaskaa aikaansa siihen mainstream-animetyyliin, jää häneltä tekninen kehitys täydellisesti kesken. Neljä vuotta hujahtaa helposti ilman, että piirtäjä tajuaa ettei korvan paikka ole suupielessä.

Mutta koska jo johdannossa mainitsin, ohimenevät trendiaallot ovat taipuvaisia olemaan lyhyitä, impulsiivisia ja ennen kaikkea pinnallisia. Mangaa ostetaan ja faneja tulee kiihtyvään tahtiin maailmanlaajuisesti, japanilainen musiikki (lähinnä visual kei ja j-pop) myy laadusta huolimatta ja niin edelleen. Kauppiaat ja amatöörit tietysti älyävät takoa, kun rauta on vielä kuuma.



Onko länsimaalainen manga sitten ihan täysin syvältä paskanhajuisesta perseestä? Ei, mutta se, mikä etenee julkaisemisasteelle ei edes yritä olla autenttisen kaltaista. Manga ei yleisiä luuloja vasten ole pelkkää isoja silmiä, kiiltäviä hiuksia, hikipisaroita ja slapstickkiä, eikä sitä voi opettaa edes (-> varsinkaan) Christopher Hart (sivun selaaminen omalla vastuulla) tai Katy Coope. Länsimaalaisella mangalla on omat kauniit helmensä, jotka todistavat että realismi ja manga voi kulkea käsi kädessä, mutta niitä saa vain etsiä kiviä kääntämällä. Vai mitä sanotte ?

Thursday, April 10, 2008

Johdanto

Nyt kun kerran pahaa pahuuttani aloitin blogin johon voin kirjoittaa muustakin kuin satunnaisesta elämänkokemuksistani, ajattelin esitellä hieman hip hoppia ihmisille ja lisätä omia tuntemuksiani. Näin aluksi lesotan miten kersasta lähtien tuntenut rakkautta kaikenlaiseen, mitä voi kuvailla sanalla FUNKY tai GROOVY. Toisinsanoen Hiphop, house, sekä jazz ovat kuuminta musiikkia mitä mieleeni saan.



Spoileri: Nämä kaikki tekevät rapmusiikkia.


Kun hiphopista 2000-luvun alkupuolella tuli sitten lähiöiden valkoisten lasten suosimaa supertrendikästä musiikkia newskool-gangstaräpin "avulla", Suomessa näytti hiphop-kulttuuri saavuttavan uskomatonta suosiota. Lökäpöksyt piti olla kaikilla ja perseessä micmacin merkki. Skeittarit täytyi saada, lauta samaten, vaikka oikeasti ei skedettäessä osattu tehdä kuin kuppainen ollie. Joka onnistui vain puoliksi. Joku saattoi (hölmön tuurilla tosin) osata heikosti railitempun.

2000-luvun vaihteessa myös MC Petri Nygård mullisti teinejä sanomalla suoraan V*tun Suomirokki! samannimisessä kappaleessaan. Nygård oli Nuera-nimisen Tamperelaisen rapduon kuvitteellinen luomus, nääsvilleläinen renttu joka dissasi kaikkea ja kaikkia, tahtoi skorettaa Nylon Beatin tyttöjen kanssa sekä kiroili kuin turkkilainen. V*tun Suomirokki! viestitti mediateollisuudelle olevan vihdoinkin se aika, milloin kaksiosaista nimeä kantavat suomirokkibändit oli aika unohtaa ja äkäseen.

Mun Levy! oli Nygårdin kultaa myynyt lätty, jota räkänokat popittivat vanhemmilta salaa. Myös minä sain osani vihaisen maman kauhistuksesta, kun silloin ala-asteella osasin Mee vittuun Petri!-biisin jokaisen törkyversen ulkoa. Ei luultavasti ole täyttä paskapuhetta kun sanon, että tämä liikkeelle sysätty lumipallo on syy sille miten suomalainen populaarimusiikki levisi monipuolisesti suuremman yleisöön tietoon (vaikka tietysti Stratovarius nyt keikkasi ties missä).

Valitettavasti hiphop-trendi, kuten muutkin ohimenevät fadit, oli hyvin pinnallista. Scary Movie jointtipössyttelyineen oli varhaisteinien mielestä hysteerinen leffa, vaikka yhdestäkään urban slang-lauseesta ei ymmärtänyt että mitä helvettiä se oikein tarkotti. Kovasti WHASSUP HOMEBOY/DAWG/HOMIE/G tykättiin silti hokea. Ja kuten oletettua, alati masentuvan länsimaalaiston suosioon nousi sittemmin rock (kun itse olin jo luojan kiitos kasvanut yläasteelta ulos) ja rap jäi historiaan, typeräksi ja sisällöttömäksi leimattuna. Mitäpä muuta voi odottaa, kun Suomen ainoa musiikkikanava (Voice) näyttää vain grindaavaa gangstaräppiä, joka ei koskaan voisi yltää 2pacin (Rest in peace, 2boy *haikeuden kyynel*) tuotannon tasolle.



En edes jaksa ajatella niitä lukemattomia kertoja, kun olen ihmisten musiikkimakua tutkaillut; lähes poikkeuksetta profiilissa seisoo notta "Kaikki muu musiikki menee paitsi purkkapop ja rap", yleensä tätä seuraa myös muutaman lauseen kankea selostus siitä miten sielutonta ja teollista se paha naisia alistava rapmusiikki oikein on.

Toisaalta ymmärrän näitä pikkuvanhoja taiteilijasieluja jokseenkin, kyllä mullekin on melkoinen paskan maku jäänyt suuhun goottirokista kun olen Tokio Hotellin musiikkivideoita seurannut ja coneissa hajoillut kirkuville j-rokkarilaumoille.

Mutta ymmärrän, ettei kaikki goottirokki ole ihan täyttä levy-yhtiöiden pässinnarussa kulkevaa sbärssiä, eivätkä kaikki sitä kuuntelevat huomionkipeitä kusipäitä. Kuuntelenhan itsekin Mindless Self Indulgenceä, bändiä en kyllä ota tosissani, tekevät vain pirun hyvää ravemetallia. Linkin Park on minulle nörttimetallia, vaikka kliseeksi yltävät angstihaavaiset sanoitukset eivät siltä vaikuttaisi. Kahden pennin bling bling-bitch-pimp-gangstarap on vain se jäävuoren pieni huippu, joka valitettavasti antaa rapteollisuudesta ironisesti köyhän (heh heh) kuvan.



Ja kun sitä hyvää, rapvastaisellekkin kelpaavaa hoppia löytyy, ei sitä usein myönnetä räpiksi. Tätä kertoo esimerkiksi monen nip hop-bändin (Japanilainen hiphop, Nippon Hip hop) tagittaminen Last.fmssä j-rockiksi tai j-popiksi. Home Made Kazokun ja nobodyknows+n jokainen tietävät vähintäänkin animesarjojen tunnareista (Esim. Eureka Sevenin toinen OP on Kazokun Shounen Heart). Itsekin aikoinani spottasin SOUL'd OUTin Yakitate!! Japanin toisesta EDstä (To all tha dreamers). Sydäntä tosin lämmittää jonkin verran, kun ihmiset suu muikeana kertovat näitä kuunneltuaan, että eiks kaikki hiphop ookkaa sellast 50 cent paskaa. Vanhat animeparrat varmasti muistavat BoAn kappaleen Every Heart, mutta tuskin tietävät korealaisen teinisensaation olevan r'n'b-artisti, joka on väännellyt kollaboraatioita jopa m-Flon kanssa ja keikannut useampaan otteeseen supersuositulla yhteisbiisillä the Love Bug.

Tietenkin nyt joku viittaa ja sanoo, että paskaa puhut, ei tuo mitään r'n'btä tai hoppia ole, tuo on ihan tyylipuhdasta poppia. Mutta tämä vain todistaa urbaanin musiikin laajaa skaalaa. Se onkin yksi syy sille, miksi rakastan sitä niin paljon; nimetkää yksikin soitin jota räpissä EI ole toistaiseksi käytetty. Toinen syy on etenkin länsimaalaisesta räpistä virtaava energia ja tunnelma, jollaista en pysty kokemaan toisaalla. Liian usein näkee kaikenlaisia nojatuolianalyytikkoja, joiden mukaan rap ei ole musiikkia "ku siin vaa puhutaa". Sanojen riimittely, taitava verbaaliakrobatia ja MC:n toimiva flow on lähes hypnoottista, vaikka musiikkina toimisi pelkkä jauhava pohja.



Mikä ero japanilaisen ja korealaisen hiphopin välillä muuten on länsimaalaiseen? Siinä missä länsimaalaisen räpin keskeinen aihe on kritisoida yhteiskunnan epäkohtia, ottavat itäiset vastaavat kaikesta ilon irti ja räppäävät mistä tahansa aiheesta, joka sattuu olemaan letkeä sekä inspiroiva. SOUL'd OUT ja RIP SLYME pistävät mitä sattuu verseihinsä, aina maidonjuomisesta avaruusmatkailuun, joka etenkin m-Flolla toistuu usein, onhan bändin nimikin lyhennys "mediarite flow"sta. Vakavempia aiheitakin käsitellään, kuten aikuiseksi kasvamista Kick the can crewin kappaleessa Unbalance. Lähestymistapa on vain vähemmän aggressiivinen kuin meren toisella puolella.



Aloittelevalle nip hop/j-hop/j-urban-harrastajalle suosittelen etenkin m-Flon tuotantoa. m-Flon duo, MC VERBAL ja Taku tuottavat elektronisvaikutteista mutta ennen kaikkea monipuolista hoppia, josta varmasti paatuneinkin räpinvihaaja löytää omat suosikkinsa. Edellä mainittu the Love Bug on kenen tahansa makuun.



Suosittelen myös m-Flon live-esiintymisien katselua. Meno on uskomaton, kun Verbal hyppii irokeesissa ja smokissa tervehtimään keski-ikäistä osallistujaa samalla kun Astrosexy soi taustalla.