Heartsdales: Super Star

(Nyt kun viimeinkin pääsin duunista LOPULLISESTI, ehtii kaapia kasaan aikaa bloginpäivitykseen. Palkkapäivää odotellessa, sen jälkeen onkin edessä tuskalliset kolme viikkoa cossipukujen parissa. Conissa näkyillään!)

Japanissa muuten on useampikin J-urbania tekevä siskos/tyttöpari, esimerkiksi HALCALI, Bennie K, SOULHEAD sekä Double (oikeastaan on nykyään soolouraa tekevä Takako Hirasawa, koska toinen osapuoli Sachiko menehtyi vuosituhannen taitteessa) sekä Heartsdales.



Heartsdales tunnetaan parhaiten kappalestaan Candy Pop, joka on yhteistyössä SOUL'd OUTin poikien kanssa tehty huippusuosittu raita. Tyhmäkin voi arvata, että länsimaissa nimeä biisille antoi siitä tehty Haruhi-video. Sairaan hyvä träksi kieltämättä.

Bändin sisarukset Yumi ja Emi Sugiyama, taiteilijanimiltään Rum ja Jewels, muuttivat isänsä mukana New Yorkiin 80-luvun alussa ja takaisin 1995, joten poikkeuksellisesti näiden englanninlausuminen on sujuvaa ja syntyperäistä. Itse nimi Heartsdales on peräisin New Yorkin Hartsdalesin alueelta. Uuden materiaalin albumeita ehti tulla ulos 4 kappaletta Cutting Edgen sekä Rhythm Zonen julkaisemana (Japanin suurimman levy-yhtiön, Avex Tracksin, j-urbaniin erikoistunut osasto) ennen duon hajoamista 2006. Sittemmin Yumi on siirtynyt toteuttamaan omaa taiteellisuuttaan Studio Yumin muodossa.

Koska olen kesäksi säästänyt stashiini j-urbania ihan helvetisti (vuorossa olisi mm. Rhymesteriä, Fantastic Plastic Machinea, Clazziquaita yms) sattui mukaan tulemaan kolme Heartsdalesin albumia, joista Super Star teki lähtemättömän vaikutuksen.



Heartsdales: Super Star


#01: Intro ~the eclipse~
#02: See you
#03: Shining
#04: Super Star
#05: We Love the Music
#06: Rum Interlude - Hip hop Barbie
#07: Darlin' Darlin' feat. ZANE (three NATION)
#08: Bailamos
#09: LOVE & JOY
#11: GET DRUNK feat. Mummy-D (RHYMESTER)
#12: Sister Sister
#13: Paradise feat. Miliyah Kat
#14: Color of Love
#15: Fantasy

Levy on vähän r'n'b-linjaa popahtavampaa, mutta säilyttää silti Heartsdalesin tyttömäisen hiphopin maun. Tarkalleen ottaen siinä missä esimerkiksi Heartsdalesin Sugar Shine on enemmän päiväauringon katujen hiphoppia, siirtyy Super Star suoraan yöelämään. Oma henkilökohtainen suosikkini levyltä on Color of Love, joka uhkuu aitoa hiphop-fiilistä. Levyn nimikkobiisi Super Star ja LOVE & JOY ovat myös vähintään kuuntelemisen arvoisia, jos ei muista kappaleista niin välittäisikään.

Color of Love



Super Star

Halloweenhoppia

Aina silloin tällöin koen tarpeelliseksi levittää suuremman yleisön tietoon jotain, joka ansaitsee enemmän huomiota... siksi Wekapipo oikeastaan onkin olemassa. Tänään on historiallisesti luvassa ensimmäinen puhtaasti anime-aiheinen merkintä. Höristäkääpä siis korvianne. Tai silmiänne. Teema sopiikin sattumalta parhaillaan kuluvaan perjantai 13. päivään.

Kun jossain vaiheessa talvea julkaistiin keväällä lähetettävistä sarjoista promokuvat, kahlasin virtuaalisella viidakkoveitsellä lukemattomien moe/gay-julkaisujen läpi etsien jotain joukosta erottuvaa katsottavaa. Lopulta simmuilleni lämähti viikatetta heiluttava tyttö valkotukkaisen partnerinsa kanssa, ja tiesin löytäneeni sen. Edellisenä vuonna saman erekt-- REAKTION aiheutti Tengen Toppa Gurren-Lagann, joten haisuni ei voinut olla tälläkään kertaa väärässä.



Kyseessä oli siis Soul Eater, animeadaptaatio Atsushi Okubon samannimisestä mangasta. Suu vain muikeni, kun selvisi, että anime oli BONESin animoima (sanovatko nimet Ouran High School Host Club, RahXephon ja Eureka 7 mitään?) sekä musiikki oli, kenenkäs muunkaan kuin viime aikoina pallille nousseen Taku Iwasakin scorea (Tengen Toppa Gurren-Lagann, Persona, Yakitate!! Japan). Sarja ei tosin saanut kovin suuria odotuksia erinäisiltä animeblogeilta, sillä pelkästään sanat "Shinigami" sekä "Sielu" toi Bleach-ripoffin maineen. Koska Bleach tietysti keksi kuolemanjumalat ja paholaissielut KRÖHÖMYu Yu HakushoKRÖHÖM Ohhoh, jopas yskittää. Suokaa anteeksi. Köh köh.

Lukaisin prologi-chapterin tietääkseni mitä olin odottamassa kolme kuukautta. Tyyli vaati hieman totuttelemista, koukuksi oli isketty kahden pään kokoisia paljaita tissejä kylpykohtauksineen, joten vaikuttaa aikamoiselta animentekijöiden kerman haaskaukselta, eikö..?



Varmistaakseni asian luin sarjakuvaa eteenpäin. Kun kiimaiset teinipojat oli saatu nalkkiin naisvartalon avulla, alkoi todellinen tarina Shibusen-akatemian oppilaista. Neljännen luvun jälkeen ei niitä naisellisia ulokkeita enää esiintynyt ollenkaan, tarina oli muuttunut yhtäkkiä vakavasti otettavaksi ja lupaavaksi kertomukseksi suhdekehityksineen. Sitten vain rystyset verillä venailemaan huhtikuuta.

Kun se suuri päivä sitten koitti ja ensimmäinen jakso ilmestyi subbien kera, oli tippa linssissä. Tämä oli parempaa kuin olin uskaltanut edes odottaa, kaikki toimi täydessä harmoniassa. Iwasakin soulia tihkuva musiikki chillailee taustalla ja T.M Revolutionin järkkäämä Resonance soi komeasti vauhdikkaan openingin aikana. Puhumattakaan Bonesin pehmeästä animaatiosta ja mangaa mukailevista synkistä taustoista.



Ideana on siis Shibusen-nimisen opinahjon toiminta, joka kouluttaa aseteknikoita ja näiden aseita nappailemaan demonisieluja pahantekijöiltä. Jokaisen kohteena on saavuttaa 99 normaalitason ja yhden noidan sielu, jotta aseesta tulisi hullunkurisen kuolemanjumalan ikioma vempele. Naispäähenkilö, aseteknikko Maka tavoittelee tätä partnerinsa Soulin kanssa ja luulee onnistuneensa, kun Soul nielaiseekin väärän sielun. Koko savotta alkaa siis alusta, takaisin koulun penkille kököttämään yhdessä asennevammaisen ninjan, Black*Starin sekä tämän ystävällisen partnerin, Tsubakin kanssa. Joukkoon liittyy vieläpä itsensä kuolemanjumalan snobipoika, symmetria-fetisti Death the Kidd sekä hänen pistooliparinsa Liz ja Patty. Jengi on koossa, joten eiköhän lähdetä seuraamaan, mikä Shibusenin oikea tarkoitus sitten loppujen lopuksi onkaan ja miksi Shinigami-sama ei voi poistua peilistään.

Ehditte ihmiset vielä mukaan, animea on tullut yhteensä vasta 10 jaksoa, ja mangaa sellaiset reippaat 50 chapteria sekä risat (n. 11 kirjaa). Allekirjoittanut on lukenut toistaiseksi "vain" 17 lukua, koska joudun jatkuvasti sahailemaan kättäni irti jotten pilaisi tulevaa 51 jakson nautintoa liialla tietoudella. Ääninäyttelijöistä löytyy muun muassa ensikertalainen Chiaki Omigawa (Maka), Kouki Uchiyama (Soul), Mamoru Miyano (Kidd), Maaya Sakamoto (Chrona), Toru Ookawa (Death Scythe), Yumiko Kobayashi (Black*Star) ynnä Houko Kuwashima (Medusa). Erityisesti Rikiya Koyama (Shinigami-sama) esiintyy täydellä sydämellä roolissaan. Toivon, että häntä tulisi jatkossakin lisää.



Soul Eater on puhtaasti hip hop-tyyliä höystettynä samuraihengellä, goottielementeillä ja poikamaisella huumorintajulla. Jos olette koskaan lukeneet One Pieceä antaumuksella, takaan, että Soul Eater iskee vähintäänkin yhtä lujaa. Niin, ja Twin Peaks-referenssiltä ei vältytä Soulin unissa. Taitaapa tämän seinällä roikkua Portishead- ja Aphex Twin-julisteetkin.



Näin lopuksi haastan teidät, rakas lukijakuntani. Katsokaa opening ja koittakaa sitten väittää, että Soul Eater on täyttä svärtsinbärssiä. Seuraavaksi ensimmäinen jakso. Sitten toinen.. ja kolmas.. ja lopulta olette koukussa. (SFX tähän)