Paljon on ollut puhetta siitä, miten mangan yleiskansallistuminen ja saapuminen mainstreamin suosioon ottaa harrastajia päähän. Aihe on vieläkin polttava, etenkin nuorempien harrastajien keskuudessa, kun puoli vuotta aikasemmin harrastuksensa aloittaneet syyllistävät uusia faneja nautinnon pilaamisesta. Tästähän olen kirjoittanut ennenkin (Täällä ja täällä), mutta enemmän taiteelliselta puolelta.
Tuossa olen hiljaisina ulkoiluhetkinä miettinyt päässäni asiaa, ja valehtelisin jos
väittäisin ettei minunkin tekisi mieli villiapinan raivolla repiä alas huonosti läpi piirrettyjä mangamaista tyyliä jäljetteleviä mainoskuvia ja käydä laittamassa palautepostia vesurin muodossa asiantuntevien™ mangaoppaiden tekijöille. Hajoaahan siinä itse kullakin pää kappaleiksi 12-vuotiaiden levittäessä pedobearin kuvia ja täten riisumassa 4chania kaikesta salaseuramaisesta loistosta, joka sillä joskus oli (?). Mutta tästäkin asiasta on lähes mahdotonta puhua (järkevästi), sillä pahamaineinen elitismi-peruskortti lentää pöytään kun asiasta uskaltaakin mainita.
Anime ja manga perinteisesti kuuluu länsimaissa nörttikulttuuriin. Ne, jotka eivät yläasteella eivät saaneet kutsuja bileisiin ja viettivät aikansa yksin tai muiden onnettomien sielujen kanssa, saivat ainutlaatuista lohtua ja seuraa animangan fantasiamaailmasta. Ne, joiden viereen kukaan ei tahtonut istua luokassa, unohtivat koulun katsellessaan kaunista vesivärimaisemaa ja ystävällisen näköisiä, isosilmäisiä mielikuvitushahmoja. Anime ja manga olivat heille sosiaalisten suhteiden korvikkeita. 12-vuotias, hiljainen ja hillitty Tiina on korviaan myöten ihastunut Inuyashaan ja haaveilee, että joku suloinen koirademoni veisi hänet mukanaan. Miten hän reagoi, kun luokan suosituin tyttö tulee kouluun visual kei-artistiksi pukeutuneena ja inuyashan kuva laukussaan?
Vastaus nörttikulttuurin suivaantumiseen animangan odottamattomasta mediaseksikkyydestä on identiteetin katoaminen. Animanga on jotain heidän omaansa: Mitä heille jää, kun se viedään heiltä ja heitellään Big Brother-laadun pinnallisena sontaviihdykkeenä kaiken kansan ruokakaukaloon? Heidän pakoreittinsä ja lohtunsa, silvottuna Koululaisen ja Suosikin sivuilla jonkun tusinatoimittajan esittelemänä? *
Sama ilmiö on tapahtunut viime aikoina myös esimerkiksi metallimusiikille. Monta kertaa olen saanut kuulla vanhempien harrastajien kiroilua, kun samat ihmiset, jotka vuosia sitten nauroivat heidän mustalle piiskaletilleen, ylistävät nyt Koivusen Aria ja mustaa kynsilakkaa. Jotain niin syvällistä, nostalgista, salaperäistä ja uniikkia, keskivertoihmisen kertakäyttöviihteenä ja hassuna trendinä.
Ei siis mikään ihme, että niin moni hylkää uppoavan laivan ja siirtyy "undergroundimpaan" skeneen, jossa rauhassa oleilla suojassa tavallisen kaduntallaajan silmiltä. Oletettavasti mangan ja animen arvo heikkenee muiden silmissä, kun harrastusta leimaa kirkuvat, sirkusesiintyjiltä näyttävät tyttölaumat jotka tosiasiassa eivät edes animea harrasta mangateinin leimasta huolimatta. Skenen sisälläkin on melkoisia noitavainoja käynnissä, eikä "Tykkään mangasta/animesta, MUTTA ... harrastan muutakin sarjakuvaa/en enää niin paljoa kuin ennen" kommenttien määrän laskemiseen riitä edes tähdet taivaalla. Puhumattakaan kummallisista argumenteista. Sarjakuvataiteilija Hard lausuikin joskus osuvasti "In true western fashion, everything that gets overexposed you learn to hate".
Jotta sivuuttaisin snobisyytökset ja muun väsyneen elitismi-uusiohomo-vastakkaisasettelun, mainitsen, että minusta on vain hienoa, että harrastajia riittää animelle. Anime- ja mangaluomukset ovat näyttäviä teoksia sekä vaihtelua länsimaalaisen kulttuurin kasvatille, joten on vain hyvä jos joku ruokkii itseään muullakin kuin Film Noir-sarjakuvilla ja Aku Ankalla. Mutta ongelma on siinä, että rumasti ja kärjistetysti sanottuna ihmiset ihastuvat hyvään asiaan väärin perustein. Loppujen lopuksi harrastus jää siihen pariin kolmeen kaupan hyllystä löytyneeseen sarjaan. Tilaa ei jää niille, jotka oikeasti voisivat kiinnostua tosissaan. Kun mangaa markkinoidaan nuortenlehdissä vain esiteineille sopivana ja tarjonta on suppeaa, kärsivät harrastajat faniyhteisön ulkopuolisten ennakkoluuloista. Ehkä se vuosien takainen Dragon Ball-pedofiilikohu ja julkaisijoiden mangavastainen asenne oli siunaus valepuvussa...?
Joskus aikoinaan animea saattoi näyttää kaverilleen, joka toteaa lopuksi, että se oli jokseenkin outoa, mutta kieltämättä hienoa. Nyt häntä ei saa ruudun ääreen kuin köyttämällä tuoliin kiinni ja silloinkin vain huumattuna kahden raavaan körilään, manaajan ja poliisikoiran avustamana.
*Skannista kiitos Suikalle.
