Toivottavasti muilla kuin meillä South coastin juipeilla oli parempi tuuri lumen suhteen, sillä eilen vettä satoi kuin esterin anuksesta.
Japanilaisethan eivät tunnetusti ole kristittyjä, mutta kuten Bart Simpson sanoi: "Christmas is the time when people from all religions come together to celebrate the bith of Jesus Christ". Eli mikäs shintolaisia estää juhlimasta ylikansallista kulutusjuhlaa, eipä yhtään mikään.
Huomenna on siis "the day" eli jouluaatto jolloin saadaan helvetisti ruokaa ja toivon mukaan lahjoja, joten eiköhän pistetä musiikit soimaan sitä varten. Ottaen huomioon blogin aihepiirin ja viime aikoina liikaa vallineen animeteeman, on aika palata takaisin j-urbaniin.
Kick the Can Crew on kolmen hengen hip hop-joukkio joka koostuu MC Krevasta, MCU:sta ja MC Littlestä - nykyisin Kreva on lähtenyt soolouralle ja bändin viimeisin lätty tuli ulos 2004. KtCC ehti kyllä julkaista kolme studioalbumia ja kokoelmalevyn, jotka kaikki ovat pirun hyvää settiä. Youtubesta löytyy reilusti jos viitsii etsiä. Ohessa kiva jouluräppi tältäkin loistavalta, joskin edesmenneeltä ryhmältä.
Moni on (toivon mukaan) kuullut äärettömän kauniin, Japanin ässämies Ryuichi Sakamoton, säveltämän Merry Christmas, Mr. Lawrence-kappaleen jota käytettiin aikoinaan samannimisessä leffassa. Hyvin tunteikas sävellys, joka jää jokaisen mieleen, ja jota kuunnella jouluyönä yksinään kaikessa rauhassa. Muistuttaa hieman Joe Hisaishin Miyazaki-leffojen scoreja, mutta ottaa omaperäisen elektroniikkamies-Sakamoto-otteensa. Jos olette jostain syystä tai toisesta välttäneet tämän mestariteoksen, niin tässä varsin jouluisa sovitus, ja tässä alkuperäinen versio joka sekin on loistava.
Biisistä on meidän r&b-perseiden iloksi luonut mukavan sovituksensa myös amerikkalais-japanilainen laulajatar Ai, koko nimeltään Ai Carina Uemura. Kuunnellaanpa siis.
Erilainen versio, mutta kieltämättä toimiva! Jos olette eri mieltä, niin toivon että saatte pihakoivun risuja joululahjaksi. Häh häh hää.
Eli hyvät joulut kaikille! Lisää joulu- ja talviteemaista musiikkia löytyy Asian+Nationista (tsekatkaa linkkilista), suosittelen etenkin r&b-kaksikko Chemistryn albumeja - niitä riittää ja varmasti tykätään.
Olen kärsinyt melkoisen pahasta r'n'b-puutteesta kun olen muutaman viikon soittanut pelkästään Humming Urban Stereota sekä Romantic Couchia, jotka molemmat ovat mainioita lounge/electric-bändejä suoraan Koreasta. Päätin siis tehdä asialle jotain.
Hankin toisinsanoen käsiini EXILEn neljännen studioalbumin eli ASIAn. Exile on Avexin ennestään tutun urbaanimusiikkiin perehtyvän Rhythm Zone-alajaoston alla toimiva bändi, eli samassa porukassa kuin muun muassa sellaiset hittimuusikot kuten m-Flo, Heartsdales, Koda Kumi ja Asia Engineer. Yhtyeessä on yhteensä seitsemän jäsentä jotka ovat Hiro, Usa, Makidai, Matsu ja Akira, sekä vokalistit Takahiro ja Atsushi. Tyylistä tulee jokseenkin mieleen Chemistry, hieman bäkkäreillä maustettuna. Toisinsanoen perinteistä r'n'btä josta ei voi olla pitämättä, jos yhtään lajia harrastaa.
EXILE: ASIA
#01: ENTER THE EX #02: Eastern Boyz'N Eastern Girlz #03: EXIT #04: careless breath #05: Eien #06: Happy Birthday #07: LET THE MUSIC PLAY ft. michico for Giant Swing Productions #08: ROCK DA HOUSE ft. FATMAN SCOOP #09: SCREAM ft. GLAY #10: STAY (Sit back mix) #11: Saigo no Kokuhaku ~STAY part. II~ #12: Why oh why... #13: YES! #14: DIAMOND #15: Tada... Aitakute #16: Love, Dream & Happiness #17: Road 2 ASIA
En tottapuhuen ymmärrä, minkä mielenvian takia en ennen tätä bändiä ole kuunnellut. Albumilla on 17 toinen toistaan parempia veisuja uskomattoman monipuolisesti, niin balladeja kuin menevämpää biittiä. Instrumentaalinen Road 2 ASIA ottaa vaikutteita intialaistyylisestä sitarimusiikista ja vie mukanaan rumpukompin pistäessä parastaan. Let the Music Play, kuten Eastern Boyz 'N Eastern Girlz, on hieman "dirtympää" settiä, mutta kirkkaampia löytyy esimerkiksi Why oh why..n ja DIAMONDin turvasta. Kaikkea saa koko perheen makuun. Rhythm Zone ei taaskaan pettänyt minua.
Pitkästä aikaa on lähes oikeita vaikeuksia päättää suosikkiani koko lätyltä, sillä tämä on 17 kappaletta pelkkää korvaorgasmia. Ottaisin mukaan autiolle saarelle ja kehittäisin kookospalmusta levysoittimen. Jos nyt pakolla täytyy jotain kritiikkiäkin kaivaa tuolta kannon juuresta, niin olisin helposti jaksanut kuunnella toisetkin 17 träksiä. Ehdoton valinta jokaiselle r'n'b-kuuntelijalle ja muillekkin, sillä albumilta luulisi löytyvän kenelle tahansa sopiva soittolistan täydennin.
Onnistuin hajottamaan rakkaan koneeni imuroidessa pölykerrostumia kopan sisältä, joten olen ollut viikon evakossa mammani läppärillä. Tästä johtunut siis Wekapipon kummallinen hiljaisuus, sillä tiedostot ynnä muut olivat kaikki tänään takuuhuoltoon lähteneellä rakkineella. Saa nähdä kuinka kauan sitä vehjettä jaksavat siellä pitää, kyseessä tuskin kun on mitään vakavaa.
Jottei blogini saldo menisi pelkäksi peppupurnaamiseksi ja marinaksi fandomin epäkohdista, päätin että juttelen tänään seinien kanssa ja käyn itseni puolesta läpi innostustani japanilaiseen hiphoppiin ja esittelen Sen bändin, jonka ansiosta olen täällä puhumassa urbaanin musiikin puolesta. Jos joku vaikka suistuisi samalle tähdenlentojen sekä kesäauringon valaitsemalle tielle.
Olen siis aina osannut arvostaa hiphoppia ja jazzia, sitäpaitsi juontaahan suurin osa pop-musiikista juurensa nimenomaan jazzin pohjilta. Aasialaisesta hiphopista ei tosin koskaan ollut sen suurempaa käsitettä koska ajatus muusta kuin j-popista tai rockista oli joskus ollut kovinkin absurdi, kuten monella muullakin nykypäivänä. Mutta muutama vuosi sitten kuulin One Piecen 15. lopputunnarin.
Kyseessä oli siis Asia EngineerinEternal Pose.
One Piecen luoja, Eichiiro Oda, on tunnetusti hiphopin ystävä (mainitsee idoleikseen mm. Eminemin), mikä näkyy jo pelkästään sarjansa hahmodesigneissä ja tunnelmassa. Ei siis ihme, että näin hellyyttävä hiphop-balladi eksyi lopputunnariksi.
Sitten tuli anime nimeltään Yakitate!! Japan, jota kaverini kovaan äänen fanittivat, ja sen toinen lopputunnari.
Soul'd Out - To all tha dreamers. Soul'd outin kolmioon (S'O triangle) kuuluu MC Diggy-Mo, Beatbox-MC Bro-hi sekä trackmaster-DJ Shinnosuke. Pumppu on julkaissut tähän päivään mennessä 11 studioalbumia, joista viimeisin Flip side collection (kokoelma B-side-biisejä) kolahti ulos maaliskuussa, sitä ennen taas kokonaan uusien biisien lätty ATTITUDE tammikuussa. Ohessa B-side-albumin ehkä parhain raita, jonka mukaan meinasin aluksi blogini nimetä kunnes sain tietää nimen tarkoituksen.
1993 perustetun J-Hop-bändi Ketsumeishin kuudetta studioalbumia odotellessa otin käsittelyyn hiljattain lataamani Ketsunopolis 5n, joka ilmestyi elokuun lopussa. Bändin nimi ei vastoin yleistä luuloa tule sanasta ketsu (vapaasti suomennettuna perse) vaan lääkeyrtistä. Bändin albumit eli Ketsunopolisit ovatkin sitten luultavasti eri asia (trans. Persepoliisi).
Joukon muodostavat MC Ryo, vokalisti Ryoji, MC Ookura sekä DJ Kohno. Ketsumeishi on Home Made Kazokun ja Teriyaki Boyzin tavoin Oriconin kartoilla usein kärkilistoilla hyppimässä sinkuillaan ja albumeillaan, esimerkiksi tämä kyseinen Ketsunopolis 5 oli vuoden 2007 8. myydyin lätty.
Tracklisting:
#1: Start #2: Mata Kimi Ni Aeru #3: Uta Utai #4: Danjo 6 Nin Natsumono Go #5: Summer Days #6: Ketsumeishi Koujou #7: Koi No Owari Ha Igaito Shizuka #8: Happy Birthday #9: Yume No Naka #10: Train #11: VS #12: Life is Beautiful #13: Tabibito #14: Kun Shoku #15: Sayonara Matane
Ketsumeishi tunnetaan "hyvän olon bändinä", eikä Ketsunopolis 5 ole poikkeus. Reggae-tyylistä letkeyttä olisin kyllä toivonut aikaisempien albumien tapaan enemmän, mutta tällainen kelpaa kesäöihini oikein hyvin. Danjo 6 Nin Natsumono Go saa ihmiset heilumaan, Summer Days taas tuo kaipaamaani letkeyttä koko albumin tarpeeksi. Happy Birthday sulatti sydämeni saksofoneillaan ja rennolla biitillä, kun ehdoton suosikkini Koi No Owari Ha Igaito Shizuka teki sen hellyyttävällä ilmapiirillään. Saman teki jäähyväisbiisi Sayonara Matane.
Levy on ehkä vähän popahtavampaa kuin aikaisemmat Ketsunopolisit, mutta se ei tee siitä yhtään huonompaa. Kesäfiilis tulee huoneeseen vaikka talven tappopakkasilla keskellä mummon mökkiä sukulaisten keskellä.
Ok, Miss you on jo melkoisen vanhaa settiä (Julkaistu m-Flon Astromantic-albumilla vuonna 2004 sekä mellowina Nagareboshi-remixinä melody.n albumilla Be as one vuonna 2006) mutta ei kyllä huonone yhdelläkään kuuntelukerralla. Satuin tänään näkemään alkuperäisen musiikkivideon ensimmäistä kertaa elämässäni, ja pakkohan se oli pistää levitykseen.
Videossa ja raidalla esiintyvät siis m-Flon Verbal&Taku-duon lisäksi laulaja Ryohei Yamamoto, joka on ennenkin tekemässä m-Flon messissä musaa sekä päin vastoin. melody. taas on japanilais-amerikkalainen, Hawaijilla kasvatettu tv-juontaja-laulaja, joka on esiintynyt miss youn lisäksi mm. m-Flo loves-sarjan biiseissä Stuck in your love ja sen japaninkielisessä versiossa Born 2 luv u sekä neljällä omalla albumillaan.
Nyt kun kerran pahaa pahuuttani aloitin blogin johon voin kirjoittaa muustakin kuin satunnaisesta elämänkokemuksistani, ajattelin esitellä hieman hip hoppia ihmisille ja lisätä omia tuntemuksiani. Näin aluksi lesotan miten kersasta lähtien tuntenut rakkautta kaikenlaiseen, mitä voi kuvailla sanalla FUNKY tai GROOVY. Toisinsanoen Hiphop, house, sekä jazz ovat kuuminta musiikkia mitä mieleeni saan.
Spoileri: Nämä kaikki tekevät rapmusiikkia.
Kun hiphopista 2000-luvun alkupuolella tuli sitten lähiöiden valkoisten lasten suosimaa supertrendikästä musiikkia newskool-gangstaräpin "avulla", Suomessa näytti hiphop-kulttuuri saavuttavan uskomatonta suosiota. Lökäpöksyt piti olla kaikilla ja perseessä micmacin merkki. Skeittarit täytyi saada, lauta samaten, vaikka oikeasti ei skedettäessä osattu tehdä kuin kuppainen ollie. Joka onnistui vain puoliksi. Joku saattoi (hölmön tuurilla tosin) osata heikosti railitempun.
2000-luvun vaihteessa myös MC Petri Nygård mullisti teinejä sanomalla suoraan V*tun Suomirokki! samannimisessä kappaleessaan. Nygård oli Nuera-nimisen Tamperelaisen rapduon kuvitteellinen luomus, nääsvilleläinen renttu joka dissasi kaikkea ja kaikkia, tahtoi skorettaa Nylon Beatin tyttöjen kanssa sekä kiroili kuin turkkilainen. V*tun Suomirokki! viestitti mediateollisuudelle olevan vihdoinkin se aika, milloin kaksiosaista nimeä kantavat suomirokkibändit oli aika unohtaa ja äkäseen.
Mun Levy! oli Nygårdin kultaa myynyt lätty, jota räkänokat popittivat vanhemmilta salaa. Myös minä sain osani vihaisen maman kauhistuksesta, kun silloin ala-asteella osasin Mee vittuun Petri!-biisin jokaisen törkyversen ulkoa. Ei luultavasti ole täyttä paskapuhetta kun sanon, että tämä liikkeelle sysätty lumipallo on syy sille miten suomalainen populaarimusiikki levisi monipuolisesti suuremman yleisöön tietoon (vaikka tietysti Stratovarius nyt keikkasi ties missä).
Valitettavasti hiphop-trendi, kuten muutkin ohimenevät fadit, oli hyvin pinnallista. Scary Movie jointtipössyttelyineen oli varhaisteinien mielestä hysteerinen leffa, vaikka yhdestäkään urban slang-lauseesta ei ymmärtänyt että mitä helvettiä se oikein tarkotti. Kovasti WHASSUP HOMEBOY/DAWG/HOMIE/G tykättiin silti hokea. Ja kuten oletettua, alati masentuvan länsimaalaiston suosioon nousi sittemmin rock (kun itse olin jo luojan kiitos kasvanut yläasteelta ulos) ja rap jäi historiaan, typeräksi ja sisällöttömäksi leimattuna. Mitäpä muuta voi odottaa, kun Suomen ainoa musiikkikanava (Voice) näyttää vain grindaavaa gangstaräppiä, joka ei koskaan voisi yltää 2pacin (Rest in peace, 2boy *haikeuden kyynel*) tuotannon tasolle.
En edes jaksa ajatella niitä lukemattomia kertoja, kun olen ihmisten musiikkimakua tutkaillut; lähes poikkeuksetta profiilissa seisoo notta "Kaikki muu musiikki menee paitsi purkkapop ja rap", yleensä tätä seuraa myös muutaman lauseen kankea selostus siitä miten sielutonta ja teollista se paha naisia alistava rapmusiikki oikein on.
Toisaalta ymmärrän näitä pikkuvanhoja taiteilijasieluja jokseenkin, kyllä mullekin on melkoinen paskan maku jäänyt suuhun goottirokista kun olen Tokio Hotellin musiikkivideoita seurannut ja coneissa hajoillut kirkuville j-rokkarilaumoille.
Mutta ymmärrän, ettei kaikki goottirokki ole ihan täyttä levy-yhtiöiden pässinnarussa kulkevaa sbärssiä, eivätkä kaikki sitä kuuntelevat huomionkipeitä kusipäitä. Kuuntelenhan itsekin Mindless Self Indulgenceä, bändiä en kyllä ota tosissani, tekevät vain pirun hyvää ravemetallia. Linkin Park on minulle nörttimetallia, vaikka kliseeksi yltävät angstihaavaiset sanoitukset eivät siltä vaikuttaisi. Kahden pennin bling bling-bitch-pimp-gangstarap on vain se jäävuoren pieni huippu, joka valitettavasti antaa rapteollisuudesta ironisesti köyhän (heh heh) kuvan.
Ja kun sitä hyvää, rapvastaisellekkin kelpaavaa hoppia löytyy, ei sitä usein myönnetä räpiksi. Tätä kertoo esimerkiksi monen nip hop-bändin (Japanilainen hiphop, Nippon Hip hop) tagittaminen Last.fmssä j-rockiksi tai j-popiksi. Home Made Kazokun ja nobodyknows+n jokainen tietävät vähintäänkin animesarjojen tunnareista (Esim. Eureka Sevenin toinen OP on Kazokun Shounen Heart). Itsekin aikoinani spottasin SOUL'd OUTin Yakitate!! Japanin toisesta EDstä (To all tha dreamers). Sydäntä tosin lämmittää jonkin verran, kun ihmiset suu muikeana kertovat näitä kuunneltuaan, että eiks kaikki hiphop ookkaa sellast 50 cent paskaa. Vanhat animeparrat varmasti muistavat BoAn kappaleen Every Heart, mutta tuskin tietävät korealaisen teinisensaation olevan r'n'b-artisti, joka on väännellyt kollaboraatioita jopa m-Flon kanssa ja keikannut useampaan otteeseen supersuositulla yhteisbiisillä the Love Bug.
Tietenkin nyt joku viittaa ja sanoo, että paskaa puhut, ei tuo mitään r'n'btä tai hoppia ole, tuo on ihan tyylipuhdasta poppia. Mutta tämä vain todistaa urbaanin musiikin laajaa skaalaa. Se onkin yksi syy sille, miksi rakastan sitä niin paljon; nimetkää yksikin soitin jota räpissä EI ole toistaiseksi käytetty. Toinen syy on etenkin länsimaalaisesta räpistä virtaava energia ja tunnelma, jollaista en pysty kokemaan toisaalla. Liian usein näkee kaikenlaisia nojatuolianalyytikkoja, joiden mukaan rap ei ole musiikkia "ku siin vaa puhutaa". Sanojen riimittely, taitava verbaaliakrobatia ja MC:n toimiva flow on lähes hypnoottista, vaikka musiikkina toimisi pelkkä jauhava pohja.
Mikä ero japanilaisen ja korealaisen hiphopin välillä muuten on länsimaalaiseen? Siinä missä länsimaalaisen räpin keskeinen aihe on kritisoida yhteiskunnan epäkohtia, ottavat itäiset vastaavat kaikesta ilon irti ja räppäävät mistä tahansa aiheesta, joka sattuu olemaan letkeä sekä inspiroiva. SOUL'd OUT ja RIP SLYME pistävät mitä sattuu verseihinsä, aina maidonjuomisesta avaruusmatkailuun, joka etenkin m-Flolla toistuu usein, onhan bändin nimikin lyhennys "mediarite flow"sta. Vakavempia aiheitakin käsitellään, kuten aikuiseksi kasvamista Kick the can crewin kappaleessa Unbalance. Lähestymistapa on vain vähemmän aggressiivinen kuin meren toisella puolella.
Aloittelevalle nip hop/j-hop/j-urban-harrastajalle suosittelen etenkin m-Flon tuotantoa. m-Flon duo, MC VERBAL ja Taku tuottavat elektronisvaikutteista mutta ennen kaikkea monipuolista hoppia, josta varmasti paatuneinkin räpinvihaaja löytää omat suosikkinsa. Edellä mainittu the Love Bug on kenen tahansa makuun.
Suosittelen myös m-Flon live-esiintymisien katselua. Meno on uskomaton, kun Verbal hyppii irokeesissa ja smokissa tervehtimään keski-ikäistä osallistujaa samalla kun Astrosexy soi taustalla.
Regrelin eli Reggyn j-urban/anime/yms-aiheinen blogi, jonka nimi on spawnannut SOUL'd OUTin samannimisestä sinkusta. Armotonta hoppariotaku-hybridin avautumista.
WAKE UP PEOPLE -
Koska hiphop ei ole vain 50 sentin arvoista.
