Maailman vaarallisin harrastus

Paljon on ollut puhetta siitä, miten mangan yleiskansallistuminen ja saapuminen mainstreamin suosioon ottaa harrastajia päähän. Aihe on vieläkin polttava, etenkin nuorempien harrastajien keskuudessa, kun puoli vuotta aikasemmin harrastuksensa aloittaneet syyllistävät uusia faneja nautinnon pilaamisesta. Tästähän olen kirjoittanut ennenkin (Täällä ja täällä), mutta enemmän taiteelliselta puolelta.

Tuossa olen hiljaisina ulkoiluhetkinä miettinyt päässäni asiaa, ja valehtelisin jos
väittäisin ettei minunkin tekisi mieli villiapinan raivolla repiä alas huonosti läpi piirrettyjä mangamaista tyyliä jäljetteleviä mainoskuvia ja käydä laittamassa palautepostia vesurin muodossa asiantuntevien™ mangaoppaiden tekijöille. Hajoaahan siinä itse kullakin pää kappaleiksi 12-vuotiaiden levittäessä pedobearin kuvia ja täten riisumassa 4chania kaikesta salaseuramaisesta loistosta, joka sillä joskus oli (?). Mutta tästäkin asiasta on lähes mahdotonta puhua (järkevästi), sillä pahamaineinen elitismi-peruskortti lentää pöytään kun asiasta uskaltaakin mainita.

Anime ja manga perinteisesti kuuluu länsimaissa nörttikulttuuriin. Ne, jotka eivät yläasteella eivät saaneet kutsuja bileisiin ja viettivät aikansa yksin tai muiden onnettomien sielujen kanssa, saivat ainutlaatuista lohtua ja seuraa animangan fantasiamaailmasta. Ne, joiden viereen kukaan ei tahtonut istua luokassa, unohtivat koulun katsellessaan kaunista vesivärimaisemaa ja ystävällisen näköisiä, isosilmäisiä mielikuvitushahmoja. Anime ja manga olivat heille sosiaalisten suhteiden korvikkeita. 12-vuotias, hiljainen ja hillitty Tiina on korviaan myöten ihastunut Inuyashaan ja haaveilee, että joku suloinen koirademoni veisi hänet mukanaan. Miten hän reagoi, kun luokan suosituin tyttö tulee kouluun visual kei-artistiksi pukeutuneena ja inuyashan kuva laukussaan?



Vastaus nörttikulttuurin suivaantumiseen animangan odottamattomasta mediaseksikkyydestä on identiteetin katoaminen. Animanga on jotain heidän omaansa: Mitä heille jää, kun se viedään heiltä ja heitellään Big Brother-laadun pinnallisena sontaviihdykkeenä kaiken kansan ruokakaukaloon? Heidän pakoreittinsä ja lohtunsa, silvottuna Koululaisen ja Suosikin sivuilla jonkun tusinatoimittajan esittelemänä? *

Sama ilmiö on tapahtunut viime aikoina myös esimerkiksi metallimusiikille. Monta kertaa olen saanut kuulla vanhempien harrastajien kiroilua, kun samat ihmiset, jotka vuosia sitten nauroivat heidän mustalle piiskaletilleen, ylistävät nyt Koivusen Aria ja mustaa kynsilakkaa. Jotain niin syvällistä, nostalgista, salaperäistä ja uniikkia, keskivertoihmisen kertakäyttöviihteenä ja hassuna trendinä.



Ei siis mikään ihme, että niin moni hylkää uppoavan laivan ja siirtyy "undergroundimpaan" skeneen, jossa rauhassa oleilla suojassa tavallisen kaduntallaajan silmiltä. Oletettavasti mangan ja animen arvo heikkenee muiden silmissä, kun harrastusta leimaa kirkuvat, sirkusesiintyjiltä näyttävät tyttölaumat jotka tosiasiassa eivät edes animea harrasta mangateinin leimasta huolimatta. Skenen sisälläkin on melkoisia noitavainoja käynnissä, eikä "Tykkään mangasta/animesta, MUTTA ... harrastan muutakin sarjakuvaa/en enää niin paljoa kuin ennen" kommenttien määrän laskemiseen riitä edes tähdet taivaalla. Puhumattakaan kummallisista argumenteista. Sarjakuvataiteilija Hard lausuikin joskus osuvasti "In true western fashion, everything that gets overexposed you learn to hate".

Jotta sivuuttaisin snobisyytökset ja muun väsyneen elitismi-uusiohomo-vastakkaisasettelun, mainitsen, että minusta on vain hienoa, että harrastajia riittää animelle. Anime- ja mangaluomukset ovat näyttäviä teoksia sekä vaihtelua länsimaalaisen kulttuurin kasvatille, joten on vain hyvä jos joku ruokkii itseään muullakin kuin Film Noir-sarjakuvilla ja Aku Ankalla. Mutta ongelma on siinä, että rumasti ja kärjistetysti sanottuna ihmiset ihastuvat hyvään asiaan väärin perustein. Loppujen lopuksi harrastus jää siihen pariin kolmeen kaupan hyllystä löytyneeseen sarjaan. Tilaa ei jää niille, jotka oikeasti voisivat kiinnostua tosissaan. Kun mangaa markkinoidaan nuortenlehdissä vain esiteineille sopivana ja tarjonta on suppeaa, kärsivät harrastajat faniyhteisön ulkopuolisten ennakkoluuloista. Ehkä se vuosien takainen Dragon Ball-pedofiilikohu ja julkaisijoiden mangavastainen asenne oli siunaus valepuvussa...?

Joskus aikoinaan animea saattoi näyttää kaverilleen, joka toteaa lopuksi, että se oli jokseenkin outoa, mutta kieltämättä hienoa. Nyt häntä ei saa ruudun ääreen kuin köyttämällä tuoliin kiinni ja silloinkin vain huumattuna kahden raavaan körilään, manaajan ja poliisikoiran avustamana.

*Skannista kiitos Suikalle.

Conilaisten con-desu~

Nyt kun viimeinkin olen palannut mökkeilemästä ja muista hommista, päätin istahtaa heinänuhaisena sitten miettimään blogiin jotain juttua ennenkuin jatkan cosplaypukujen vääntöä. Varalla olisi ollut Clazziquain tai m-Flon lätyn esittely, mutta hieman akuutimpi aihe ponnahti esille, kun smurffailin netissä animeskenen sivustoilla.

Otakunvirka kirjoitti siis marraskuussa järjestettävästä Desuconista. Lahdessa pidettävä con-tapahtuma, joka on .... maksullinen, ympäri kellon pyörivä ja jenkkiläisten mallia jäljittelevä event.

Olen ensimmäisestä conikokemuksestani jaksanut valittaa ja marista toimimattomasta ryssäkäytännöstä, jossa con-vierailijoita kohdellaan kuin karjaa ja valituksiin reagoidaan lähinnä "tee ite parempi"-asenteella: tästä on minullakin omat kokemukseni. Ehdin jo puntaroida sitä, että jaksaisinko kirjoittaa tänne valituksen siitä miten tulevan Tampereen Animeconin ohjelma näyttäisi olevan paraparaa, yaoi-paneelia, paraparaa, loliskeneä, paraparaa, j-rockia ja deittailushowta, jossa Axel ja Roxas vihdoinkin löytävät toisensa. Eikä unohdeta pihan vihoviimeisiä caramelldanseneita ja harehareyukaita mikä on oiva tilaisuus zegoilla kavereiden kanssa, kun nyt satuttiin paikalle tulemaan hassuissa vaatteissa. Conit suljetaan kuudelta, joten jos saavut paikalle puoliltapäivin ja käyt katsomassa jonkun kisan ja paneelin, paikkoja ei ehdi kierrellä rauhassa vaan kaikki tapahtuu ärsyttävän hektisesti. Joku saattaa pitää jatkuvasta kiireestä ja conin loppumisesta kuin seinään, mutta kävijöistä en ole vielä pirulauta sellaisia tapauksia kohdannut. Viime vuoden a-conissa conia ruvettiin sulkemaan kun tunnelma oli vasta päässyt koholleen, joten siitä vain takaisin hotellille näivettymään.

Desucon on suoraansanoen loistava idea. Vihdoinkin cosplaynäytös rinkirunkkailevan cosplaykisan sijaan, maid-kahvila, pääsymaksu sekä ohjelmaa. Ei natsimaista kyttäystä proppien koosta, joten voin huoletta värkätä itselleni Gryffin Lancen mahdollista Nanashi-cossia varten ja kannella sitä ympäriinsä ilman jatkuvia narikkakäyntejä. Kuvia saa vihdoinkin kunnollisia heilahtaneiden lelukamerafotojen sijaan, joissa vyötärö näyttää 20 senttiä tavallista leveämmältä ja ilmekin on kuin vajaamielisellä. Kerrankin coni, jossa ei tarvitse stressata. Miksi ihmeessä tällaista ei ole tehty aikaisemmin? Käytäntö ei vaikuta niin yli-inhimillisen vaikealta, pikemminkin päinvastoin, kun ei tarvitse jatkuvasti hönkiä kävijöiden niskaan ja vahtia.

Kunnioitan suuresti sitä jengiä joka desuconia lähti luomaan - päätitte vihdoinkin "tehdä ite paremman" kuten oli moneen kertaan "neuvottu". Jos kävijät tajuavat tämän liberaalimman käytännön olevan rutkasti toimivampi kuin aikaisempi tyyli, saattavat muut tapahtumat nolostuneena ottaa mallia ja korjata virheensä, joista on pitkän aikaa pidetty kynsin ja hampain kiinni. Kaiken kukkuraksi conitea kerrankin astuu hieman sieltä kultatuoliltaan kertomaan, että conia varten ei tarvitse jumalvoimia. Ellei tahdo tehdä kaikesta niin hemmetin vaikeaa.

Toistan kysymykseni: Miksi ihmeessä tällaista ei ole tehty aiemmin?

Oli vastaus mikä tahansa, niin onneksi tehtiin nyt.

Lastentarhan kaitsijana

(Pst: nykyään anonyymitkin voivat kommentoida blogipostauksiani. Ensimmäistä trollia odotellessa.)

Kikucon siis oli ja meni, itse en ollut paikalla perinteisestä syykolmiosta: ei rahaa, ei aikaa, ei cossia. Käyn coneissa lähinnä pelkästään cosplayn takia, sillä yhden viikonlopun ajan saan kuvata lempihahmojani oikeassa elämässä ja kulkea niin hulluissa vaatteissa julkisilla paikoilla kun ikinä haluan. Toisaalta vaikka tämä käy iän myötä hieman hankalammaksi, ja junaan en mielelläni mene täydet vermeet päällä kykkimään.

Normaalin käsityksenhän mukaan coneissa käydään harrastelijasyistä tapaamassa muita alan ihmisiä, mahdollisesti shoppaamassa exclusive-kamoja joita normaalisti saa tilata Japanista asti, kuuntelemassa paneelikeskusteluja ja seuraamassa animeaiheisia kilpailuja.

Mutta jos niin olisi. Jo viime vuoden Animeconissa huomasin muutoksen suunnan, kun joukko 10-15 vuoden ikähaarukan esiteinejä marssi letkajenkoissa ja muissa yhtä hassuissa kulkueissa ja kävivät pyytelemässä närkästyneitä sivustaseuraajia mukaan. Elefanttimarssivat itsensä melkein pihaan tulleiden autojen alle, tukkivat liikenteen muilta osallistujilta ja ennen kaikkea pitivät korviahuumaavaa meteliä. Tampere Kuplii jatkoi perinnettä, ernujen omat aktiviteetit ajoivat itsehillintäänsä äärirajoille venyttävät ihmiset muille tapahtuma-alueen laidoille. Ernujen animeharrastuksen "vakavuudesta" kertoo ehkä jotain sekin, että cossaajia ei kupliissa ollut kuin kourallinen (ja siihenkin mahtuu kaksi kappaa narutoa ja sasukea), mutta j-rokkareita kyllä tuhatpäinen mordorin sotajoukko.

Kikuconissa taisi sitten jengillä napsahtaa aivo lopullisesti ernujen pullonpyörityksen takia. Koska en itse ollut paikalla, niin oletettavasti en voi sanoa mitään omaan kokemusperään juontavaa. Mutta koettuani Animeconin sekä TaKun kauheudet, voin helposti simuloida itselleni tuonkin ihanan kokemuksen. Eräs sankari tuli ja tönäisi jalkaterällään kameraorjaamme, sen jälkeen laski takamuksensa viereemme ja alkoi heittelemään pikkukivillä. Jannun ikä oli varmasti päälle viidentoista. Miksi järjestysmiehillä riittää jaksamista jonojen ja proppien vahtaamiseen, mutta kun keskellä käytävää tai yleistä aluetta ringissä istuvat lapsoset möykkäävät ja häiritsevät selkeästi muita ihmisiä, he voivat vain kohautella olkiaan?

Oletettavasti he eivät voi alkaa erittelemään että sinulla on tartaanihousut ja emoleikkaus, out of the door. Siitähän seuraisi peppukipeää itkua jälkipuinnissa ilonpilaaja-turvasetien epäreilun käytöksen takia. Mutta se, että coneista tulee ernujen omia hassunhauskoja miittipaikkoja, joissa voi riehua kuin lastentarhassa, ei ole myöskään hyvä vaihtoehto. Kun Animecon IVssä pidin Narutotunnarien huudatusta ghettoblasterista kamalana, en osannut arvata, millaiseksi meininki parissa vuodessa muuttuu. Kun vielä joukkoon lisätään vaahtosammuttimen kokoiset 12-13-vuotiaat pikkurokkarit jotka tulevat pummaamaan tupakkaa, ei melkein kehtaa alueella vitutusta poltellakkaan pois. Mitä tällaisille tapauksille voisi tehdä? He aiheuttavat A-luokan vitutusta kaikille muille, jotka ovat paikalla tapahtuman ainutlaatuisuuden vuoksi, mutta ulos niskaperseotteella heittäminenkään ei käytännössä ole mahdollista.

Hyvänä alkuna kokisin niiden vihoviimeisten kylttien kieltämisen conialueella, kuten joissakin jenkkiconeissa on jo käytäntönä (jotain XX miitti here-merkkiplakaatteja ja hahmokeskeisiä lukuunottamatta). En aio todellakaan halata yhtäkään raitasukkaa vaikka kuinka kulkisi FREE HUGS ^_^-paperin kanssa ympäri nurkkia. Halaan mielelläni vain ja ainoastaan niitä, jotka tahtovat halata cossini takia. Eihän näistä(kään) ole mitään konkreettista haittaa yhteisölle, he eivät kuitenkaan käy kenenkään päälle väkivaltaisissa merkeissä, mutta toisaalta ei viinalta haiseva spugekaan tuhoa bussissa paikkoja, mutta voi silti möykkäämisellään ja hajullaan ällöttää muita matkustajia, joita on parhaimmillaan monta kymmentä.

Miljoonan ernun ihkujen seuraleikkien kieltäminen tietty maksaisi kävijöitä, kun KawaiiKyo^^94 ei viitsi kavereineen tullakkaan paikalle kun isot pahat paskapääjärjestäjät kielsivät joukkoglomppailun ja vesisodan, koska ne ärsyttivät vain 2000 muuta kävijää. Mutta vastalahjaksi yhteisö saisi viihtyisän conialueen, josta ei tarvitsisi jatkuvasti liikkua sivummalle ernuja vältellessä. En varmasti ole yksin mielipiteeni kanssa, eikä olisi ensimmäinen kerta, kun joku sanoo jäävänsä conista pois pelkästään siellä rellestävän asennevammaisen nuorison takia.

EN MÄ EES TYKKÄÄ MANGASTA!!!!

Tsubasa kirjoitti muutama päivä takaperin blogissaan itsepetoksessa elävistä taiteilijoista. Kirjoitin samasta aiheesta viime kuussa, ja päätin sitten jatkaa juttuani.

Otakuhistoriaa minullahan riittää runsaat seitsemän vuotta (en kuseta, koneelta löytyy vieläkin Naruton promoskanneja jotka julkaistiin ennen koko sarjan alkamista 2002), ja kun animesta sitten tuli muotia muutama vuosi takaperin, olin herkässä murrosiässäni häkeltynyt sen äkkinäisestä suosiosta. Siinähän iässä kaikki suosittu on ihan komformistista paskaa, josta vain nuorassa vedettävät lampaat pitävät, joten pikkuhiljaa turhautumiseni kuvastui vittuuntumisena animeen ja sen fanijoukkoon. Kävin läpi sen saman asennevamman kuin moni muu tällä hetkellä: piirustukseni olivat jotain epätoivoista "siis lol mä en harrasta animee tai mangaa"-luokkaa jotka kirkuivat omaperäisyyden pakkomielteistä hakemista. Mikään anime ei vain yksinkertaisesti voinut olla hyvää, "jotaa miyazakin leffoi" ja Cowboy Bebopia lukuunottamatta. Kaapissa sitten piirtelin söpöjä kissatyttöjä jotka selitin vain vittuiluna animea kohtaan.

No, se oli silloin, ja olen päässyt syövästäni yli aikoja sitten. Animea ei saanut otakusta irti edes hakkaamalla, ja hyvä niin. Nykyään harjoittelen ns. perinteistä taidetta todellisen maailman malleilla, jotta voisin täydentää sillä mangatyyliäni. Animea kuluu joka päivä, enkä häpeä myöntää sitä. Se on vain elämäntapa, vaikka tuossa teini-iän vaiheessa junnaavat trendiboheemit sitä koittavat kiistää.

Tämä on tavallaan aasinsilta erään hupivideon levitykseen, vaikka suurin osa on sen kerennyt ehkä näkemään. Olen valitettavasti koukussa MTV3n Luukusta lukaali-ohjelmaan, osaksi sen takia että telkkari nyt sattuu jäämään Salkkareiden jälkeen päälle ja esitysaika natsaa. Niille, jotka eivät sitä jo tienneet, tiedoksi että ohjelmassa on ideana kunnostaa kahdessa päivässä viikottaisen kilpailijan koti ronttaamalla vanhat mööbelit lavalle. Budjetti määräytyy tavaran painon mukaan. Anyways, Kuukausi tai pari sitten ohjelmassa rempattiin erään vantaalaisen opiskelijan kerrostalokämppä, ja jo alkuhaastattelussa läheiset kertoivat tämän Kamillan harrastavan animea sekä mangaa. Shitstorm ahoy, tuumasin, ja jäin seuraamaan mielenkiinnolla.

Kamilla vaikutti jo alusta lähtien perinteiseltä elitistifanilta joka kysyttäessä animeharrastuksesta tuhahtaa lukevansa vain muutamia sarjoja ja muistaa lisätä loppuun harrastavansa muunmaalaistakin sarjakuvaa, hätäisesti mainiten pari esimerkkiä loppuun. Remonttitiimi kyseli toivomuksia ja tyttö sanoi, ettei mitään erikoista ole mielessä, "jotain itämaalaista".

Kun tavaroita sitten lähdettiin raahailemaan, ei naikkosta kiinnostanut kuin kaninhäkin nippusiteiden ränkläys. Useaan otteeseen sai juontajaparka käydä kehottamassa kiirehtimään ja keskittymään helppokantoisempien tavaroiden roudaamiseen. Kun asunto oli tyhjä ja asukas lähetetty hemmotteluviikonlopulle Helsinkiin, alkoi sitten ~11000 euron arvoinen uudistusprojekti. Joukko työskenteli ihailtavan omistautuneesti ja ahkerasti, sillä "kovia kokeneen" astmaatikon (?) läävä oli pakko saada 48 tunnissa kondikseen.

Tuloksena oli hyvin esteettinen japanilaistyylinen asunto, ja kävivät naapuritkin ihailemassa että tästä se varmasti tykkää. Seinää koristi upea Gunnmstä (Battle Angel Alita) tuttu Gally puhaltelemassa kuplia. Mitä Kamilla tykkäsi, kun astui sisään uuteen, pimpattuun kotiinsa?



Niinpä niin.

Taideopetuksesta

Selasin eilen kahden suomalaisen taideopiskelijan tekemää mangaa, jota heidän koulunsa oli julkaissut luultavasti omakustanteena. Lehdykästä pyydettiin reippaasti seitsemää euroa,
eli toisinsanoen enemmän kuin suurimmasta osasta autenttista markettimangaa (joka keskimäärin on 5.50-5.60e/kirja) . Tietenkin sitä ajattelee että ehkä tämä on yksityiskohtaista full colour-vääntöä, oikeiden taideopiskelijoiden tuotosta. Koska he opiskelevat taidetta, he luonnollisesti osaavat sitä ammattilaisen tasolla, vai mitä?

Noh, miten sen ottaa. Jos kutsut viivottimella vedettyjä laatikkotaloja, strippisarjan tyylistä kuvakulmaa, huonoa anatomiaa ja character sheetistä jatkuavaa poikkeamista hyväksi, niin mikäs siinä. Koska luonnollisesti en ole taideopiskelija vaan itseoppinut harrastajapiirtäjä, en tiedä, mitä Suomen taidekouluissa oikein opetetaan. Jäljestä päätellen veikkaisin että metodit ovat ala-asteelta tuttua pakopisteen kertausta ja realismin opetusta tehtävällä "piirtäkää parinne kasvot/käsi/penis/maksa". Niin huonoa se vain on.


Anatomian pikakurssi

Alaan tutustunut ystäväni joskus kertoi, että eräs ulkomaalainen työntekijä oli naureskellut Suomen ala-arvoiselle kuvataideopetukselle. Mikä täällä sitten on ongelmana? Jos mietin asiaa, tajuan itsekkin, että suurimman osan anatomiatietoudesta, tasoperspektiivista, väritys- ja varjostustavoista ynnä muusta olen löytänyt netin erilaisilta opetussivuilta. Koulussa olen istunut kuviksentunneilla niin kauan kuin muistan, mutta mitään en sieltä suoraan sanottuna ole oppinut, muuta kuin että yläasteen kiukkuisen taidemaikan mielestä kuvani olivat perseestä revittyjä. Osaksi tämä tietenkin oli totta, mutta miten olisin voinut piirtää parempaa, kun tietoa ei ole tarjottu? Ns. Oikeaa anatomiaa ja valotusta sekä perspektiiviä rupesin oppimaan vasta lukiossa, kun sarjakuvia piirtävä opettaja käytti energiansa muuhun kuin nalkutukseen, kuten sellaiseen jännään asiaan kuin opetus.

Yläasteen ihanasta opettajasta tulikin mieleeni tapaus, jossa suomalainen vaatetusalaa (?) opiskellut manganpiirtäjä oli lopputyönsä (?) vaatemalleille tehnyt kuteisiin sopivat animekasvot. Kuvassa ei teknisesti ollut mitään väärin, mutta rva/hra opettaja oli läntännyt portfolion päälle kauniin lapun, joka loihe lausumahan "LIIKAA MANGATYYLIÄ, HANKI OMA TYYLISI". Huhhuh?

Kuka tahansa ymmärtää vähäiselläkin aivotoiminnalla taideopettajien vittuuntumisen mangaan kun kawaiineko95 kavereineen piirtää jokaiseen kuviksentyöhönsä Inuyashasta läpi ihanan koirademonin, kädet piilotettuina selän taakse ja suoraan edestä piirrettynä. Mutta meillä Suomessa tuntuu olevan tapa vittuilla ja valittaa sen sijaan, että esimerkiksi opastettaisi kehittävästi. Tämä toistuu myös paikallisessa animefandomissa hyvin, hyvin usein. Tähän lempiaiheeseeni palaan luultavasti myöhemmin.

Tämä tapa menetellä ei jätä jälkeensä potentiaalisia ja taitavia taiteilijoita, pelkästään katkeria elitistejä (en uskonut, että joutuisin käyttämään tuota kirosanaa), jotka tykkäävät kaikista eniten siirtää omaa turhautumistaan eteenpäin. Kun tätä pikku-Tanemura Arinaa on loukattu, hän yrittää epätoivoisesti päästä eroon geneerisestä ja kopioidusta animetyylistään ..... kopioimalla muiden tälle tasolle päässeiden tyyliä. Sen sijaan, että oikeasti haettaisi kirjastosta se saakelin taideopas ja syvennyttäisi lukemaan sitä sekä harjoittelemaan ankarasti, kasvatetaan sen animehahmon nenää, väännetään silmiä pienemmiksi ja muutetaan vähän kasvojen muotoa. Tuloksena silvotun animetyylin näköinen kummajainen, joka lähinnä viestittää tekijänsä epävarmuudesta. Koska uudelleensyntynyt, tuhkasta noussut taiteilija pitää itseään nyt parempana ihmisenä vain koska ei haaskaa aikaansa siihen mainstream-animetyyliin, jää häneltä tekninen kehitys täydellisesti kesken. Neljä vuotta hujahtaa helposti ilman, että piirtäjä tajuaa ettei korvan paikka ole suupielessä.

Mutta koska jo johdannossa mainitsin, ohimenevät trendiaallot ovat taipuvaisia olemaan lyhyitä, impulsiivisia ja ennen kaikkea pinnallisia. Mangaa ostetaan ja faneja tulee kiihtyvään tahtiin maailmanlaajuisesti, japanilainen musiikki (lähinnä visual kei ja j-pop) myy laadusta huolimatta ja niin edelleen. Kauppiaat ja amatöörit tietysti älyävät takoa, kun rauta on vielä kuuma.



Onko länsimaalainen manga sitten ihan täysin syvältä paskanhajuisesta perseestä? Ei, mutta se, mikä etenee julkaisemisasteelle ei edes yritä olla autenttisen kaltaista. Manga ei yleisiä luuloja vasten ole pelkkää isoja silmiä, kiiltäviä hiuksia, hikipisaroita ja slapstickkiä, eikä sitä voi opettaa edes (-> varsinkaan) Christopher Hart (sivun selaaminen omalla vastuulla) tai Katy Coope. Länsimaalaisella mangalla on omat kauniit helmensä, jotka todistavat että realismi ja manga voi kulkea käsi kädessä, mutta niitä saa vain etsiä kiviä kääntämällä. Vai mitä sanotte ?