Aina Soul Eaterin ensimmäisten tietojen valuessa esiin olen suu vaahdossa puhunut siitä, miten tähän hip hop-teemaiseen sarjaan on parasta kiskaista Japanin parhaimman samuraihop-bändin, toisinsanoen SOUL'd OUTin musiikkia vaikka sitten väkipakolla. Ensimmäiset OP ja ED tulivat T.M Revolutionilta (Resonance) ja STANCE PUNKSilta (I wanna be). Ending vaihtui seuraavaksi Kana Nishinon leppoisaan r'n'b-biisiin STYLE. Hyvät valinnathan ne olivat. Mutta ei vieläkään Nip Hoppia. Ei Bennie K:ta, ei m-Flota, ei Soulheadia, ei Funky Monkey Babysiä, ei Soul'd Outia.
Soul Eater on Atsushi Okubon kynästä lähtenyt omintakeinen goottiestetiikkaa ja hip hoppia yhdistävä sarja. Tässä on jo tarpeeksi syytä minulle siitä innostua. Soul Eater-anime on Bonesin animoima. Tässä on syytä kenelle tahansa innostua. Soul Eater-animessa on Taku Iwasakin säveltämä soundtrack. Mitä ihm--? Pitääkö tässä kohta pistää foliohattu päähän kun sarjan tuottajat lukevat ajatuksiani? Pyörrynkö kohta? Pääseekö tästä vielä yli 9000 pisteen?
Kyllä siitä jumalauta pääsi. Soul Eaterin kolmas ending on Diggy-MOn, Soul'd Outin Main MC:n esittämä Bakusou Yumeuta. Uskokaa unelmiinne, lapset! Juoskaa tähdenlentojen alla! BREHEHEHEHEEE~.
Mielenkiintoinen ja huomaamisen arvoinen seikka on muuten se, että leipomoanimessa Yakitate!! Japan oli myös Taku Iwasakin musiikin lisäksi Soul'd Outin musiikkia (To all tha dreamers). Toimiva kombo?
Japanilaista Hip hoppia on tosin ollut animessa aiemminkin. Etenkin Home Made Kazokun tuotantoa löytyy Narutosta, Bleachista ja Eureka Sevenistä. Jopa Beybladessa soi m-Flon Verbalin sekä SO'Flyn MC Giorgio13n tuotantoa. Ganzissa kuullaan Rip Slymeä, xxxHolicissaSeamoa, Appleseedissä m-Flota ja Clazziquaita. Lista jatkuu ja jatkuu.
Mutta ylitse muiden nousee tilastoissani eräs vähemmän tunnettu kappale animessa, joka monelta on jäänyt huomaamatta ja minkä olen jo pitkään tahtonut Wekapipossa esitellä. Toinen versio suosikistani, Astrosexy-nimisestä kappaleesta:
Onnistuin hajottamaan rakkaan koneeni imuroidessa pölykerrostumia kopan sisältä, joten olen ollut viikon evakossa mammani läppärillä. Tästä johtunut siis Wekapipon kummallinen hiljaisuus, sillä tiedostot ynnä muut olivat kaikki tänään takuuhuoltoon lähteneellä rakkineella. Saa nähdä kuinka kauan sitä vehjettä jaksavat siellä pitää, kyseessä tuskin kun on mitään vakavaa.
Jottei blogini saldo menisi pelkäksi peppupurnaamiseksi ja marinaksi fandomin epäkohdista, päätin että juttelen tänään seinien kanssa ja käyn itseni puolesta läpi innostustani japanilaiseen hiphoppiin ja esittelen Sen bändin, jonka ansiosta olen täällä puhumassa urbaanin musiikin puolesta. Jos joku vaikka suistuisi samalle tähdenlentojen sekä kesäauringon valaitsemalle tielle.
Olen siis aina osannut arvostaa hiphoppia ja jazzia, sitäpaitsi juontaahan suurin osa pop-musiikista juurensa nimenomaan jazzin pohjilta. Aasialaisesta hiphopista ei tosin koskaan ollut sen suurempaa käsitettä koska ajatus muusta kuin j-popista tai rockista oli joskus ollut kovinkin absurdi, kuten monella muullakin nykypäivänä. Mutta muutama vuosi sitten kuulin One Piecen 15. lopputunnarin.
Kyseessä oli siis Asia EngineerinEternal Pose.
One Piecen luoja, Eichiiro Oda, on tunnetusti hiphopin ystävä (mainitsee idoleikseen mm. Eminemin), mikä näkyy jo pelkästään sarjansa hahmodesigneissä ja tunnelmassa. Ei siis ihme, että näin hellyyttävä hiphop-balladi eksyi lopputunnariksi.
Sitten tuli anime nimeltään Yakitate!! Japan, jota kaverini kovaan äänen fanittivat, ja sen toinen lopputunnari.
Soul'd Out - To all tha dreamers. Soul'd outin kolmioon (S'O triangle) kuuluu MC Diggy-Mo, Beatbox-MC Bro-hi sekä trackmaster-DJ Shinnosuke. Pumppu on julkaissut tähän päivään mennessä 11 studioalbumia, joista viimeisin Flip side collection (kokoelma B-side-biisejä) kolahti ulos maaliskuussa, sitä ennen taas kokonaan uusien biisien lätty ATTITUDE tammikuussa. Ohessa B-side-albumin ehkä parhain raita, jonka mukaan meinasin aluksi blogini nimetä kunnes sain tietää nimen tarkoituksen.
1993 perustetun J-Hop-bändi Ketsumeishin kuudetta studioalbumia odotellessa otin käsittelyyn hiljattain lataamani Ketsunopolis 5n, joka ilmestyi elokuun lopussa. Bändin nimi ei vastoin yleistä luuloa tule sanasta ketsu (vapaasti suomennettuna perse) vaan lääkeyrtistä. Bändin albumit eli Ketsunopolisit ovatkin sitten luultavasti eri asia (trans. Persepoliisi).
Joukon muodostavat MC Ryo, vokalisti Ryoji, MC Ookura sekä DJ Kohno. Ketsumeishi on Home Made Kazokun ja Teriyaki Boyzin tavoin Oriconin kartoilla usein kärkilistoilla hyppimässä sinkuillaan ja albumeillaan, esimerkiksi tämä kyseinen Ketsunopolis 5 oli vuoden 2007 8. myydyin lätty.
Tracklisting:
#1: Start #2: Mata Kimi Ni Aeru #3: Uta Utai #4: Danjo 6 Nin Natsumono Go #5: Summer Days #6: Ketsumeishi Koujou #7: Koi No Owari Ha Igaito Shizuka #8: Happy Birthday #9: Yume No Naka #10: Train #11: VS #12: Life is Beautiful #13: Tabibito #14: Kun Shoku #15: Sayonara Matane
Ketsumeishi tunnetaan "hyvän olon bändinä", eikä Ketsunopolis 5 ole poikkeus. Reggae-tyylistä letkeyttä olisin kyllä toivonut aikaisempien albumien tapaan enemmän, mutta tällainen kelpaa kesäöihini oikein hyvin. Danjo 6 Nin Natsumono Go saa ihmiset heilumaan, Summer Days taas tuo kaipaamaani letkeyttä koko albumin tarpeeksi. Happy Birthday sulatti sydämeni saksofoneillaan ja rennolla biitillä, kun ehdoton suosikkini Koi No Owari Ha Igaito Shizuka teki sen hellyyttävällä ilmapiirillään. Saman teki jäähyväisbiisi Sayonara Matane.
Levy on ehkä vähän popahtavampaa kuin aikaisemmat Ketsunopolisit, mutta se ei tee siitä yhtään huonompaa. Kesäfiilis tulee huoneeseen vaikka talven tappopakkasilla keskellä mummon mökkiä sukulaisten keskellä.
Ok, Miss you on jo melkoisen vanhaa settiä (Julkaistu m-Flon Astromantic-albumilla vuonna 2004 sekä mellowina Nagareboshi-remixinä melody.n albumilla Be as one vuonna 2006) mutta ei kyllä huonone yhdelläkään kuuntelukerralla. Satuin tänään näkemään alkuperäisen musiikkivideon ensimmäistä kertaa elämässäni, ja pakkohan se oli pistää levitykseen.
Videossa ja raidalla esiintyvät siis m-Flon Verbal&Taku-duon lisäksi laulaja Ryohei Yamamoto, joka on ennenkin tekemässä m-Flon messissä musaa sekä päin vastoin. melody. taas on japanilais-amerikkalainen, Hawaijilla kasvatettu tv-juontaja-laulaja, joka on esiintynyt miss youn lisäksi mm. m-Flo loves-sarjan biiseissä Stuck in your love ja sen japaninkielisessä versiossa Born 2 luv u sekä neljällä omalla albumillaan.
Nyt kun kerran pahaa pahuuttani aloitin blogin johon voin kirjoittaa muustakin kuin satunnaisesta elämänkokemuksistani, ajattelin esitellä hieman hip hoppia ihmisille ja lisätä omia tuntemuksiani. Näin aluksi lesotan miten kersasta lähtien tuntenut rakkautta kaikenlaiseen, mitä voi kuvailla sanalla FUNKY tai GROOVY. Toisinsanoen Hiphop, house, sekä jazz ovat kuuminta musiikkia mitä mieleeni saan.
Spoileri: Nämä kaikki tekevät rapmusiikkia.
Kun hiphopista 2000-luvun alkupuolella tuli sitten lähiöiden valkoisten lasten suosimaa supertrendikästä musiikkia newskool-gangstaräpin "avulla", Suomessa näytti hiphop-kulttuuri saavuttavan uskomatonta suosiota. Lökäpöksyt piti olla kaikilla ja perseessä micmacin merkki. Skeittarit täytyi saada, lauta samaten, vaikka oikeasti ei skedettäessä osattu tehdä kuin kuppainen ollie. Joka onnistui vain puoliksi. Joku saattoi (hölmön tuurilla tosin) osata heikosti railitempun.
2000-luvun vaihteessa myös MC Petri Nygård mullisti teinejä sanomalla suoraan V*tun Suomirokki! samannimisessä kappaleessaan. Nygård oli Nuera-nimisen Tamperelaisen rapduon kuvitteellinen luomus, nääsvilleläinen renttu joka dissasi kaikkea ja kaikkia, tahtoi skorettaa Nylon Beatin tyttöjen kanssa sekä kiroili kuin turkkilainen. V*tun Suomirokki! viestitti mediateollisuudelle olevan vihdoinkin se aika, milloin kaksiosaista nimeä kantavat suomirokkibändit oli aika unohtaa ja äkäseen.
Mun Levy! oli Nygårdin kultaa myynyt lätty, jota räkänokat popittivat vanhemmilta salaa. Myös minä sain osani vihaisen maman kauhistuksesta, kun silloin ala-asteella osasin Mee vittuun Petri!-biisin jokaisen törkyversen ulkoa. Ei luultavasti ole täyttä paskapuhetta kun sanon, että tämä liikkeelle sysätty lumipallo on syy sille miten suomalainen populaarimusiikki levisi monipuolisesti suuremman yleisöön tietoon (vaikka tietysti Stratovarius nyt keikkasi ties missä).
Valitettavasti hiphop-trendi, kuten muutkin ohimenevät fadit, oli hyvin pinnallista. Scary Movie jointtipössyttelyineen oli varhaisteinien mielestä hysteerinen leffa, vaikka yhdestäkään urban slang-lauseesta ei ymmärtänyt että mitä helvettiä se oikein tarkotti. Kovasti WHASSUP HOMEBOY/DAWG/HOMIE/G tykättiin silti hokea. Ja kuten oletettua, alati masentuvan länsimaalaiston suosioon nousi sittemmin rock (kun itse olin jo luojan kiitos kasvanut yläasteelta ulos) ja rap jäi historiaan, typeräksi ja sisällöttömäksi leimattuna. Mitäpä muuta voi odottaa, kun Suomen ainoa musiikkikanava (Voice) näyttää vain grindaavaa gangstaräppiä, joka ei koskaan voisi yltää 2pacin (Rest in peace, 2boy *haikeuden kyynel*) tuotannon tasolle.
En edes jaksa ajatella niitä lukemattomia kertoja, kun olen ihmisten musiikkimakua tutkaillut; lähes poikkeuksetta profiilissa seisoo notta "Kaikki muu musiikki menee paitsi purkkapop ja rap", yleensä tätä seuraa myös muutaman lauseen kankea selostus siitä miten sielutonta ja teollista se paha naisia alistava rapmusiikki oikein on.
Toisaalta ymmärrän näitä pikkuvanhoja taiteilijasieluja jokseenkin, kyllä mullekin on melkoinen paskan maku jäänyt suuhun goottirokista kun olen Tokio Hotellin musiikkivideoita seurannut ja coneissa hajoillut kirkuville j-rokkarilaumoille.
Mutta ymmärrän, ettei kaikki goottirokki ole ihan täyttä levy-yhtiöiden pässinnarussa kulkevaa sbärssiä, eivätkä kaikki sitä kuuntelevat huomionkipeitä kusipäitä. Kuuntelenhan itsekin Mindless Self Indulgenceä, bändiä en kyllä ota tosissani, tekevät vain pirun hyvää ravemetallia. Linkin Park on minulle nörttimetallia, vaikka kliseeksi yltävät angstihaavaiset sanoitukset eivät siltä vaikuttaisi. Kahden pennin bling bling-bitch-pimp-gangstarap on vain se jäävuoren pieni huippu, joka valitettavasti antaa rapteollisuudesta ironisesti köyhän (heh heh) kuvan.
Ja kun sitä hyvää, rapvastaisellekkin kelpaavaa hoppia löytyy, ei sitä usein myönnetä räpiksi. Tätä kertoo esimerkiksi monen nip hop-bändin (Japanilainen hiphop, Nippon Hip hop) tagittaminen Last.fmssä j-rockiksi tai j-popiksi. Home Made Kazokun ja nobodyknows+n jokainen tietävät vähintäänkin animesarjojen tunnareista (Esim. Eureka Sevenin toinen OP on Kazokun Shounen Heart). Itsekin aikoinani spottasin SOUL'd OUTin Yakitate!! Japanin toisesta EDstä (To all tha dreamers). Sydäntä tosin lämmittää jonkin verran, kun ihmiset suu muikeana kertovat näitä kuunneltuaan, että eiks kaikki hiphop ookkaa sellast 50 cent paskaa. Vanhat animeparrat varmasti muistavat BoAn kappaleen Every Heart, mutta tuskin tietävät korealaisen teinisensaation olevan r'n'b-artisti, joka on väännellyt kollaboraatioita jopa m-Flon kanssa ja keikannut useampaan otteeseen supersuositulla yhteisbiisillä the Love Bug.
Tietenkin nyt joku viittaa ja sanoo, että paskaa puhut, ei tuo mitään r'n'btä tai hoppia ole, tuo on ihan tyylipuhdasta poppia. Mutta tämä vain todistaa urbaanin musiikin laajaa skaalaa. Se onkin yksi syy sille, miksi rakastan sitä niin paljon; nimetkää yksikin soitin jota räpissä EI ole toistaiseksi käytetty. Toinen syy on etenkin länsimaalaisesta räpistä virtaava energia ja tunnelma, jollaista en pysty kokemaan toisaalla. Liian usein näkee kaikenlaisia nojatuolianalyytikkoja, joiden mukaan rap ei ole musiikkia "ku siin vaa puhutaa". Sanojen riimittely, taitava verbaaliakrobatia ja MC:n toimiva flow on lähes hypnoottista, vaikka musiikkina toimisi pelkkä jauhava pohja.
Mikä ero japanilaisen ja korealaisen hiphopin välillä muuten on länsimaalaiseen? Siinä missä länsimaalaisen räpin keskeinen aihe on kritisoida yhteiskunnan epäkohtia, ottavat itäiset vastaavat kaikesta ilon irti ja räppäävät mistä tahansa aiheesta, joka sattuu olemaan letkeä sekä inspiroiva. SOUL'd OUT ja RIP SLYME pistävät mitä sattuu verseihinsä, aina maidonjuomisesta avaruusmatkailuun, joka etenkin m-Flolla toistuu usein, onhan bändin nimikin lyhennys "mediarite flow"sta. Vakavempia aiheitakin käsitellään, kuten aikuiseksi kasvamista Kick the can crewin kappaleessa Unbalance. Lähestymistapa on vain vähemmän aggressiivinen kuin meren toisella puolella.
Aloittelevalle nip hop/j-hop/j-urban-harrastajalle suosittelen etenkin m-Flon tuotantoa. m-Flon duo, MC VERBAL ja Taku tuottavat elektronisvaikutteista mutta ennen kaikkea monipuolista hoppia, josta varmasti paatuneinkin räpinvihaaja löytää omat suosikkinsa. Edellä mainittu the Love Bug on kenen tahansa makuun.
Suosittelen myös m-Flon live-esiintymisien katselua. Meno on uskomaton, kun Verbal hyppii irokeesissa ja smokissa tervehtimään keski-ikäistä osallistujaa samalla kun Astrosexy soi taustalla.
Regrelin eli Reggyn j-urban/anime/yms-aiheinen blogi, jonka nimi on spawnannut SOUL'd OUTin samannimisestä sinkusta. Armotonta hoppariotaku-hybridin avautumista.
WAKE UP PEOPLE -
Koska hiphop ei ole vain 50 sentin arvoista.
